torstai 28. syyskuuta 2017

Rosa Meriläinen & Saara Särmä: Anna mennä - Opas hauskempaan elämään

IMG_0210

Rosa Meriläinen ja Saara Särmä: Anna mennä - Opas hauskempaan elämään, S&S 2016
Sivut: 364
Kansi ja ulkoasu: Jussi Karjalainen
Kannen kuva: Aki-Pekka Sinikoski
Kirjastosta

Näköjään on aivan maailman vaikeinta lukea feministinen kirja ja yrittää sitten kirjoittaa siitä. Olen nyt muutaman päivän yrittänyt. Joko olen saanut aikaiseksi niin henkilökohtaiseksi taittavia tekstejä, etten kirjoittaisi sellaisia edes päiväkirjaani, jos kirjoittaisin päiväkirjaa, tai sitten niin kuivia sananparsia teoksen sisällöstä, että niillä saatesanoilla kiertäisin itsekin kirjan kaukaa. Vaikeaksi kirjoittamisen tekee se, että aihe on niin tuttu, ettei kirja mullistanut maailmaani, ja siksi ei oikeastaan ole mitään sanottavaa, ja sitten taas toisaalta aihe on niin tärkeä ja omani, että voisin kirjoittaa aiheesta melkein kirjan itsekin. Yritäpä tässä sitten luovia näiden ääripäiden välissä.

Rönsyävien ja nyt julkaisemattomaksi jäävien tekstieni tärkeimmät pääpointit ovat olleet kutakuinkin seuraavat:

1. Anna mennä: opas hauskempaan elämään on ennen kaikkea teos, joka kehottaa kehtaamaan enemmän, nolostelemaan vähemmän ja näin elämään enemmän, koska silloin elämä nyt vain on hauskempaa. Vakaviin asioihin sietää suhtautua vakavasti, mutta omasta elämästä ei kannata tehdä liian vakavaa. Kirjan kehotus on muuten aika tehoava, sillä kirjan lukemisen jälkeen olen itsekin kehdannut tehdä enemmän ja miettinyt vähän vähemmän.

2. Kirja on hyvä feministinen perusteos. Se ei varsinaisesti tarjoillut kovin paljon uutta minulle henkilökohtaisesti, mutta avaamalla käsitteitä ja nostamalla hyvin arkipäivisiä epäkohtia päivänvaloon, on sen kautta aiheisiin helppo tutustua. Kirja ei kuitenkan ole mikään vakavahenkinen jykevä käsikirja, vaan hauska, sellainen potkua elämään antava. (Tässä kohtaa voisi melkein käyttää sappinesteet suuhun nostattavaa ilmaisua positiivinen tsemppari.)

3. Tekstejä lukiessa on hyvä pitää mielessä, että kyseessä on vain kahden ihmisen mielipiteet. On hyvä saada uutta näkökulmaa ja tuuletella omia ajatuksiaan, mutta purematta nieleminen harvoin kannattaa. Kirjassa on useita kohtia, joita itse en allekirjoita. Esimerkiksi lause "Naisen masu on pyöreä, ei litteä." Paitsi että ei ole aina ja kaikilla. Joillakin on litteä vatsa vaikka taustalla ei olisi ruokavaliota, sairautta tai treeniä - kehoja on myös litteillä vatsoilla, ja se on ihan okei. Se on ihan okei, vaikka taustalla olisikin jotain. Tietenkään jokaisen kirjan ajatuksen ei tarvitse mennä yksiin omieni kanssa - voinhan kirjoittaa sellaisen kirjan sitten itse! - mutta yllä oleva ilmaisu on mielestäni jopa vahingollinen. Vatsa saa olla sellainen kuin on ja se on hyvä sellaisena. Kaiken muun voi unohtaa.

4. Hällä väliä -asenne on hyvä kun huomaa henganneensa töissä puoli päivää housujen vetskari auki tai kun kaveri haluaa tulla kylään juuri silloin kun koti tuntuu räjähtäneen käsiin. Ihan sama, elämässä on vakavampiakin asioita! Mutta koska niitä vakavampiakin asioita on, ihan kaikessa hällä väliä ei toimi. En nyt listaa tähän asioita, jotka mielestäi tulisi ottaa vakavasti, etten ole se tylsä nipottaja, mutta on asioita, joihin voi, saa ja tulee suhtautua vakavasti. Rento asenne on hyvä, piittaamattomuus ei.

5. Tekstit olivat paikoin melko heteronormatiivisia, mikä tuntuu erikoiselta feministisessä teoksessa nykypäivänä. Ja siitä syystä siihen huomioni kiinnitinkin.


Anna mennä: opas hauskempaan elämään ei mullistanut maailmaani tai ravistellut perustuksiani, mutta luin sen suurimmaksi osaksi mielelläni. Se herätti ajatuksia ja tarjosi mukavaa tsemppiä hetkeen, kun sitä ehkä vähän tarvitsikin. Jää kuitenkin melko keskinkertaiseksi pienine ongelmineen. Voisin suositella tätä ensimmäiseksi feministiseksi teokseksi jollekin tai sitten tsemppikirjaksi kurjaan päivään.


maanantai 25. syyskuuta 2017

Kesäkuukausina luetut


Kesä ei tässä torpassa ollut varsinaisesti mitään lukemisen juhlaa. Kirjoitin ensin, että elämisen juhlaa, ja no, ei se tainnut ihan aina sitäkään olla. Keväällä päättyi pitkä parisuhde, ja vaikka sen suhteen kaikki oli ja on tosi hyvin, niin kesään osui kuitenkin uuden asunnon etsintä, muutto ja yksin asumiseen totuttelu. Samalla siirryin uusiin työtehtäviin, kesäloma jäi pitämättä ja sitten oli vielä järkyttävä tapahtuma täällä kotikaupungissani Turussa. 

Mutta vaikka välillä on tuntunut siltä, kuin joku viskelisi kiviä niskaan, niin vähän kliseisestikin täytyy todeta, että kaikista elämän mutkista huolimatta elämä on parasta juuri nyt. (Pikkusiskoni on hokenut pari kuukautta "living my best life" vähän ironisesti ja minä olen nyökytellyt, mutta en yhtä ironisesti.) Pitkään hautuneet jutut ovat viimein kypsytelty loppuun ja käsitelty, oma elämä on muuttunut enemmän omaksi ja se tuntuu hyvältä. Kaiken hapuilun keskellä sitä on tainnut kasvaa enemmän itsekseen, ehkä jopa hippasen paremmaksi ja rohkeammaksi versioksi itsestäni. No, ehkä parina viimeisimpänä viikkona kaiken väsymyksen keskeltä sitä parempaa versiota ei ole voinut havaita, mutta muuten sellainen on tainnut pari kertaa peilissä vilahtaa.

IMG_1723

Lukemattomuus harmittaa toki, kun se on itselle niin luontainen tapa olla. Mutta lukeminen tai lukemattomuus on toisaalta hyvä mittari siinä, että miten elämässä ja omassa pääkopassa hommat sujuvat. Keväällä ja kesällä kun kävi läpi isoja juttuja, niin lukuinto ei varsinaisesti kukoistanut. Kesäkuussa luin yhden kirjan. Kun aloin kaivata lukemista, mutta keskittymiskyky oli heikko, niin tavailin pääasiassa helpohkoja nuortenkirjoja, lastenkirjoja ja mukanaan vieviä sarjiksia. Syyskuussa on mieli kuitenkin tyyntynyt siihen pisteeseen, että olen päässyt taas vähän vakavampienkin aikuisten kirjojen makuun. Se on voitto, jota sietää juhlia. Siitä tietää, että johan tästä noustaan.

Päätetään kuitenkin henkilökohtainen tilitys tähän, koska nyt kun on tapahtunut sellainen ihme, että olen vihdoin ja viimein saanut kirjoitettua kaikista kesä-, heinä-, ja elokuun aikana lukemisestani kirjoista blogiin, niin onhan se melkein ajankohtaista tehdä niistä kooste. Syyskuun kirjat tulevat sitten kuun lopus... joskus.


K E S Ä K U U 

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

H E I N Ä K U U 

Johan Bargum: Lyhykäisiä
Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä
Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä
Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä
Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari
Alison Bechdel: Hautuukoti - Tragikoominen perheeni

E L O K U U 
Alison Bechdel: Lepakkoelämää
Timo Parvela & Bjorn Sortland: Kepler62 – Kirja viisi: Virus
Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki
Timo Parvela: Paten aikakirjat
Alison Bechdel: Lepakkoelämää II
Alison Bechdel: Lepakkoelämää III
Timo Parvela: Paten jalkapallokirja


Yhteenvetona voi todeta, että kesäkuukausina pääpaino on tosiaan ollut lastenkirjoissa, nuortenkirjoissa ja sarjakuvissa. Pääaihe taas selvästi homoseksuaalisuus, sillä kuin Greenwellin kohutun kirjan, Rannelan aihetta käsittelevän trilogian ja Bechdelin sarjakuvia, joista muuten Hautuukoti on ehdottomasti paras kesällä lukemani teos. Huomionarvoista myös se, että Pitkäsen Kadonneiden eläinten saari oli arvostelukappale, muut olen lainannut kirjastosta. Kannan työt kotiin kirjaimellisesti.
 
Kesä on kuitenkin vääjäämättä kääntynyt lempivuodenaikaani syksyyn ja sen kunniaksi olen jopa saanut hankittua toimivan verkkoyhteyden kotiin. Asun sen verran paksujen kiviseinien sisässä, ettei tuo nettiyhteyden toimivuus ollutkaan ihan itsestäänselvyys. No, pari kuukautta ilman nettiä taisi tehdä vain hyvää. Tosin blogin päivittäminen vaati aina kotoa poistumista ja muiden blogeja olen lukenut lähinnä satunnaisesti, jos silloinkaan. Vaan nyt on netti ja mahdollisuus jumittaa kotona blogimaailman (ja Netflixin) ääressä. Ehkä vielä jonain sateisena syksypäivänä saan blogini tekniset ongelmatkin selätettyä. Katsotaan. 

Aurinkoa alkaneeseen viikkoon!

perjantai 22. syyskuuta 2017

Timo Parvela: Paten aikakirjat & Paten jalkapallokirja

IMG_0070

Timo Parvela:
Paten aikakirjat, s. 96, Tammi 2014
Paten jalkapallokirja, s. 106, Tammi 2015
Kuvitus: Pasi Pitkänen
Kirjastosta


Paluu työhön, jossa lastenkirjallisuus on keskeisessä asemassa, on patistanut lukemaan jälleen enemmän lastenkirjoja. Joku on saattanut huomatakin, että eihän blogini paljon muuta ulos tuuttaakaan kuin juttuja lastenkirjoista tai sarjakuvista tällä hetkellä. Hups. (Tulossa on kyllä juttua aikuistenkin kirjoista, jahka ehdin kirjoittaa!)

Lastenkirjojen kohdalla tutustumisen kohteena ovat olleet uutuudet, muiden vinkkaamat suosikit, muutamat pongaukset kirjaston hyllyistä ja hyväksi havaittujen kirjailijoiden teokset. Paten aikakirjat ja Paten jalkapallokirja lukeutuvat tähän viimeiseen kategoriaan, sillä onhan Parvela ollut kirjoittamassa esimerkiksi mahtavaa Kepler62 -kirjasarjaa, josta olen meuhkannut varmaan kyllästymiseen asti. Niin tutuille kuin tuntemattomille, niin töissä kuin töiden ulkopuolella. 

Pate-kirjojen kiinnostusta ei lainkaan vähentänyt se, että kuvittajana on toiminut Pasi Pitkänen, josta on nopeasti tullut yksi suosikeistani. Pitkänen on kuvittanut muun muassa Kepler62 -sarjan ja häneltä tuli keväällä oma kuvakirjakin Kadonneiden eläinten saari.

Paten aikakirjat ja Paten jalkapallokirja kertovat Patesta ja hänen kömmähdyksistään. Kirjojen hauskuus ja juju piilevät pitkälti siinä, että Paten tekee ja hölmöilee kaikenlaista, kun hän keksii jutuille omia merkityksiään ja ei nyt vain ole ihan kartalla siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Lukija toki on, ja siksi kirjoja lukiessa voikin kihertää naurusta tai tuntea myötähäpeää, vaikka Pate ei itse onneksi turhasta nolostu!

Paten aikakirjassa Paten erikoinen eno tulee kylään ja joutuu melkoisiin kommelluksiin Paten erinäisten ideoiden seurauksena. Eno on kyllä itsekin melkoinen puuhastelija... Paten ja enon seikkailuissa sotkeutuvat silmälasit, katoaa parta ja välillä on vaan pakko käydä sängynpohjalla mököttämässä, mutta onneksi monien käänteiden kautta päästään aika onnelliseen loppuun.

Vaikka jäin pohtimaan, että miten tarpeellinen oli aikuisten draama kaiken taustalla, esimerkiksi uima-altaaseen lentelevät viinilasit, vanhempien piilovinoilu ja rakkausdraaman päättyminen perinteisesti sormukseen sormessa? On ehkä turha näin aikuislukijana yrittää väkisin kaivella kirjasta sen suurempaa pointtia - en nimittäin vieläkään tiedä, mikä tarinan ydin oli - sillä lapsiin tämä kirja tuntuu iskevän täysillä ja sehän on tärkeintä. Hassuttelukirja siis.

Paten aikakirjojen jälkeen en ajatellut lukea enempää Paten toilailuista, mutta sitten työkaveri (tai siis, itseasiassa kaksi työkaveria!) kehotti kokeilemaan vielä kuitenkin Paten jalkapallokirjaa, joten luin senkin. Se kannatti. Paten jalkapallokirja oli parempi. 

Lämminhenkinen tarina viattomuudesta ja hyvyydestä, toisten auttamisesta ja välittämisestä. Samalla esiin nousi maailman nurja ja kurjakin puoli, kuinka elämä ei ole aina reilua eikä kivaa, mutta hyvyys synnyttää hyvyyttä. En olisi vähän turhankin humoristisen Paten aikakirjan jälkeen uskonut, että sarjan toinen kirja onnistuisi koskettamaan. Vaan niin kävi.

Pitkäsen kuvitus kirjoissa oli runsasta ja rönsyilevää, ja kirjoihin sopivaa. Vaikka itse fanitan enemmän Pitkäsen maalauksellista tyyliä, niin toisaalta pidin lapsena juuri tällaisesta tyylistä, joka näissä kirjoissa on.

Nämä kirjat sopivat nielestäni sekä hetki sitten lukemaan oppineille, että vähän vanhemmillekin koululaisille. Nämä ovat helppolukuisia, mutta kuitenkin on vähän enemmän luettavaa ja pureskeltavaa. Paten aikakirjoja en ensimmäisenä kenenkään käteen tyrkkäisi, mutta Paten jalkapallokirjan kyllä!

torstai 21. syyskuuta 2017

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja viisi: Virus


Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja viisi: Virus, Wsoy 2017
Kuvitus: Pasi Pitkänen
Sivut: 189 
Kirjastosta

Huikea Kepler62 -kirjasarja alkaa lähestyä loppuaan. Nyt käsissä on jo toiseksi viimeinen kirja ja pian viimeinen. Jännityksellä odotan miten viimeinen kirja onnistuu vastaamaan kaikkiin tällä hetkellä auki oleviin kysymyksiin! Onneksi ei tarvitse itse kynäillä viimeistä osaa valmiiksi.

Kirjasarja kertoo siitä kun maapallo on tuhon partaalla ja on etsittävä pelastusta sen ulkopuolelta. Uusi planeetta löytyykin, ja sinne päätetään lähettää joukko lapsia, jotka on valikoitu tehtävään varsin erikoisella tavalla – tietokonepelin avulla. Lapset ovat valintaprosessin ja avaruusmatkan jälkeen oleilleet jo hetken uudella kotiplaneetallaan. Siellä heillä on suuri tehtävä. Vaan mikä tehtävä on? 

Kysymyksen leijuessa avoimena ilmassa lapset kohtaavat uuden planeetan tarjoamia seikkailuja. Edessä on muun muassa planeetan muut asukkaat, luoliin kätkeytyvät salaisuudet ja räikeät, äärimmilleen paukkuvat vuodenajat. Selviävätkö nuoret tästä? Entä miten käy heidän, joista outo virus tuntuu saaneen otteen?

Ja se polttelevin kysymys - kuka on HÄN?

Virus saattaa olla kirjasarjan synkimpiä osia, etenkin mitä tummaan, lähes mustaan kuvitukseen tulee. Viidennessä osassa sukellellaan synkissä vesissä - tai leijutaan pimäessä avaruudessa, miten sen nyt tahtoo ottaa -, eivätkä kirjan tapahtumat ole kovin valoisia, vaan ennemminkin maalataan melko tummaa kuvaa maailmasta. Juonittelu, aseet ja tappaminen – tuhoaminen – ovat osa tarinaa. Kaiken synkän keskellä pilkahtaa kuitenkin aavistus hyvää, ihastumista, lämpöä.

Kirjasarjassa olen ollut todella mieltynyt ensinnäkin seikkailutarinaan, ja Pitkäsen henkeäsalpaavaan kuvitukseen. Tässä on sarja, jota suosittelen jatkuvasti ihan jokaiselle. Mutta samalla olen kovasti miettinyt kirjasarjan kohdeyleisöä. Olen aiemminkin kirjoittanut, että aivan pienimmille lapsille tämä ei ole ja ilmeisesti päähäni jostain ilmestynyt kukkahattu keikkuu siihen tahtiin, että hämmästelen kirjassa esiintyviä kirosanoja, aseita ja tappamista miettien, että eiväthän ne nyt sovi kenellekään! 

Jos kuitenkin heitän kukkahatun menemään ja löysään nutturaani, niin täytyy sanoa, että onhan tämä nyt aivan todella kova kirjasarja. Kirjasarjan ensimmäinen osa on ollut yksi parhaita aikoihin lukemiani lastenkirjoja, eikä sarjan muutkaan osat varsinaisesti kalpene rinnalla, vaikka eivät ehkä ensimmäiselle voi koskaan vetää vertoja. 

Viimeistä osaa odotellaan täällä jo lähes henki salpautuneena...


Kirja yksi: Kutsu
Kirja kaksi: Lähtölaskenta
Kirja kolme: Matka
Kirja neljä: Pioneerit

maanantai 11. syyskuuta 2017

Alison Bechdel: Lepakkoelämää I - IV

IMG_1625

Alison Bechdel: Lepakkoelämää I, Kääntöpiiri 2000
(Suom. Hannele Kivilahti)
Lepakkoelämää II, Like 2010
Lepakkoelämää III, Like 2011
Lepakkoelämää IV: Rakkaus ja muita onnettomuuksia, 2013
(Suom. Tarja Sahlstén)
Kirjastosta
Kuvassa vain ensimmäinen osa.



Alison Bechdelin huikea Hautuukoti kiilasi hetkessä yhdeksi lempikirjakseni ja sen jälkeen hänen muukin tuotantonsa on kiinnostanut. Lukujumin riivaamana tartuin helposti lähestyttävältä ja hauskalta vaikuttavaan Lepakkoelämä -sarjakuvaan, joka onnistui Hautuukodin tavoin myöskin kaivertamaan onkalon jonnekin sydämeni sopukoihin. Kaiken elämän mylläkän ja myllerryksen keskellä olen lukenut näitä sarjakuva-albumeja kuin lohtuna, kiintynyt hahmoihin jokaisen sivun jälkeen yhä enemmän ja alkanut jo ennen viimeistä osaa panikoida, että mitä teen, kun sarjakuva loppuu. Onko elämää Lepakkoelämän jälkeen?

Lepakkoelämää kertoo lesboystävysten elämästä 1990-luvulla ja myöhemmissä osissa 2000-luvun alussa. Sarjakuvan henki on lämmin, kun se kuvaa näiden feministien, vegaanien ja ihmisoikeustaiteilijoiden hersyvää (ja vähän kadehdittavaa!) ystävyyttä, erilaisia ihmissuhdekiemuroita, avioliittohaaveita (tai koko instituution vastustamista) ja lasten hankkimista. Samalla pyristellään opiskelun ja työelämän pyörteissä, seurataan politiikka, koetaan maailmantuskaa ja yritetään vaikuttaa. Sarjakuvassa kiemurrellaan perinteiden ja kaiken sen vastaisen välimaastossa. Vaikka sarjakuva vilisee lesboja, niin mukaan mahtuu myös muutama mies, biseksuaali lesbo, joka on ehkä lempitermini tästä eteenpäin, ja trans. 

Sarjakuvassa käsitellään monia niin tärkeitä, mietityttäviä ja puhuttavia aiheita, että sen lukeminen on samaan aikaan ravistelevaa, elähdyttävää ja aika ihanaa. Pidän sarjakuvista – ja kirjoista ylipäänsä – joissa yhdistyy kiinnostava tarina ja jonkinlainen kannanotto. Vaikka tässä tapauksessa täytyy sanoa, että koko sarjakuvahan on iso kannanotto! Vai kuinka monta lesbojen elämää vuosikymmenien ajan kuvaavaa sarjakuvaa löytyy? Sarjakuva on sopivassa suhteessa hersyvän hauska, että vakava. 

Jos löysin itseni jo Hautuukodin sivuilta, niin tämä oli kuin olisi tullut kotiin. Vaikka haluan lukea kaikkea laidasta laitaan, haastaa ajatteluni ja oppia aina lisää, niin joskus on parasta lukea jotain sellaista, missä oikeastaan mikään ei hankaa vastaan. Lepakkoelämä onnistui olemaan sellainen. Ja silti löytyi se kokonaisuuden kiinnostavaksi tekevä särö.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki

IMG_1586


Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki, Myllylahti 2017
Sivut: 202
Kirjastosta

Hylättyjen lasten kaupunkia ei pitäisi olla olemassakaan. Ei aikuisten kuuluisi hylätä lapsiaan, jättää asumaan keskenään. Mutta tuo nuhjuinen, piilossa oleva ja salattu kaupunki, kuin hylätty itsekin, on olemassa. Ja sinne päätyy Mikkokin, jonka äiti hylkää, jättää metsän laitaan ja kaasuttaa itse autolla pois. Eihän niin voi tapahtua, senhän on oltava pila, äidin on palattava. Äiti ei palaa, vaan Mikko lähtee kulkemaan yksin ja saapuu vahingossa hylättyjen lasten kaupunkiin.

Rapistuneessa kaupungissa asuu tuntematon määrä lapsia, vanhempiensa hylkäämiä heistäkin suurin osa. He ovat muodostaneet keskenään jengejä. Yksi jengi asuu isossa koulurakennuksessa, siitä tulee Mikon jengi. Toinen hänelle tutuksi tuleva jengi asuu kirjastossa, jossa aika on pysähtynyt vuoteen 1988 – sen jälkeen hyllyyn ei ole tullut uusia kirjoja. Kirjoja lainataan siitä huolimatta.

Salaperäisen kaupungin historia kiehtoo, ja samalla pelottaa. Mikolle kerrotaan, että kaupungissa ei juurikaan ole ruokaa, vaikka joskus sitä ilmestyykin erikoisiin paikkoihin. Kaupungissa ei käydä koulua, eikä siellä ole hammaslääkäriä tai lääkäriä, tai ei oikeastaan mitään normaalisti kaupunkiin kuuluvaa. Sen sijaan kirjastosta löytyy kirottu kirja ja kaupungin järven keskellä olevassa saaressa elää olento, jonka nimeä ei saa lausua ääneen. 

Sitten kaupunkiin saapuu pieni poika, jonka Mikko ottaa veljekseen. Pieni poika keksii tarinoita ja valehtelee minkä ehtii, sillä hänen oikea tarinansa on liian rujo kenenkään kuultavaksi.

Hylättyjen lasten kaupunki on kirja, joka on lapsille jännittävä seikkailutarina. Aikuinen lukija löytää kirjasta kuitenkin sen synkät sävyt ja melankolian. Kirjan aihe kuristaa kurkkua, ja lopun ratkaisu ei tunnu oikealta. Haluan kuitenkin uskoa, että vaikka aihe on ahdistava, lapselle kirjan tarina on pääasiassa vain jännittävä. (Näin ainakin eräs tuttava vakuutteli, kun kirjan loppua kauhistelin.)

Pohdin olisiko tästä vertaistueksi heille, joilla lapsuus on ollut kurja tavalla tai toisella. Ehkä. Tai ehkä kirja sopii avaamaan juuri niiden silmiä, jotka eivät ole onneksi kurjuutta joutuneet kokemaan. Koulussa lukisin tätä yhdessä koko luokan kanssa.

Hyvä kirja, johon mielestäni kannattaa tutustua. Niin nuoren kuin vähän vanhemmankin lukijan.

torstai 7. syyskuuta 2017

Alison Bechdel: Hautuukoti - Tragikoominen perheeni

IMG_1659

Alison Bechdel: Hautuukoti – Tragikoominen perheeni, Like 2009
Suomentanut: Taina Aarne
Sivut: 238
Alkuteos:
Fun home: A family tragicomic, 2006 
Kirjastosta
Hautuukoti saattaa olla paras koskaan lukemani sarjakuva. Vaikka olen aina lukenut ja arvostanu sarjakuvia, niin ensimmäistä kertaa sarjakuva tuntui korkeakirjallisuudelta. Hyvällä tavalla. Hautuukoti on huikea teos, jossa kolahti oikeastaan kaikki: tarina, aihe, intertekstuaalisuus, kuvitus ja sarjakuvan sävymaailma. Huh, huh ja huh! 

Hautuukoti on Bechdelin omaelämäkerrallinen graphic novel, jossa hän kertoo viiltävän avoimesti oman, hieman tragikoomisen perheensä tarinan. Hän kuvaa tarkkanäköisesti, rehellisesti ja koskettavasti kompleksista suhdetta isäänsä. Miten hyväksyntää haetaan omalta eriskummalliselta, vaikealta ja turhan ankaralta isältä, ja jolle annetaan helposti anteeksi, samalla kun suhde äitiin on lähes jääkylmä. Asetelma, joka jaksaa kiehtoa aina yhä uudelleen. Bechdel kertoo hulvattomalla tavalla ja samaan aikaan niin aidosti omaa kasvutarinaansa, seksuaalista heräämistään ja pakko-oirehäiriötä. Sarjakuvan avoimuus, olipa siinä fiktiota mukana rippu tai enemmän, herättää arvostusta.

Sarjakuvassa kuvataan homoseksuaalisuutta kahdessa sukupolvessa. Sitä millaista on olla homo aikana, kun se on rikos, kätkettävä asia, joka häilyy jossain heteroavioliiton varjona ja aikana, jolloin se on helpommin hyväksyttävää. Ajankuva, ja sukupolvien välisen kuilun kuvaaminen on kiehtova ja onnistunut.

Lisäksi kirjailija on onnistunut kuvaamaan helposti lähestyttävällä ja kiinnostavalla tavalla hahmoja, joita voisi myös vierastaa (tai inhota). Bechdel välittää lukijalle lämpimän ymmärryksen kaiken synkän keskellä. Sarjakuva tuntuu hyvällä tavalla terapeuttiselta, niin tekijän kuin lukijankin näkökulmasta. 

Kiinnostavien aiheiden ja tarinan lisäksi sarjakuvassa ilahdutti moni muukin seikka. Rakastuin esimerkiksi siihen, että sarjakuva on mielenmaisemaani sopivan melankolinen ja täynnä kuivaa huumoria. Sarjakuvan upea värimaailma on yhtä apea kuin monien hahmojen ilmeet, ja se välittää niin vahvan tunteen, että siitä on melkein vaikea ravistella itsensä irti. Suurta rakkautta herätti myös kirjan lukuisat kirjalliset viittaukset. Joku muu varmaan repii hiuksensa, kun niitä vilisee niin, ettei kaikkiin kykene välttämättä edes tarttumaan, vaan minä en. Rakkaus kirjallisuuteen välittyy sarjakuvasta niin vahvana, että heräsi halu lukea esimerkiksi kaikki nyt heti.

Jollain kierolla (tai ehkä vähemmän kierolla) tavalla sarjakuvasta löysi niin paljon kosketuspintaa, että lukukokemuksesta tuli todella henkilökohtainen. Henkilökohtaisuuden vuoksi se nousee kevyesti yhdeksi lempikirjakseni, ja siksi taas sen suositteleminen tuntuu vaikealta! Toki voin julistaa sarjakuvan olevan paras ikinä, ja ylistää sitä monen muun sarjakuvasta pitäneen kanssa, ja samalla en. Henkilökohtaiset lukukokemukset koskettavat erilaisista syistä eri ihmisiä ja siksi henkilökohtaiset teokset ovat usein tärkeitä syistä, joita on vaikea selittää. Tai joita ei halua selittää. 

Sarjakuva on kuitenkin monella teknisellä ja kirjallisella tasolla niin hyvä, että jo niiden ansiosta sarjakuva nousee korkealle. Ilman henkilökohtaista kosketuspintaakin tämä olisi upea ja siksi suosittelen sitä, kaikesta huolimatta, jokaiselle kirjallisuuden ystävälle.