maanantai 5. kesäkuuta 2017

Toukokuusta ja kesäkuustakin



Toukokuu oli "suurten uutisten kuukausi" sisareni sanoin, ja onhan tässä ollut päällä kaikenlaista, mutta oikestaan toukokuu jatkoi samaa linjaa alkuvuoden kanssa. Jo ajat sitten pyörimään pärähtäneet rattaat vain kiihdyttivät vähän vauhtiaan, saapuivat sinne, minne olivatkin matkalla. Asiat tulivat päätökseen, alkoi uusia juttuja, ja noin tsiljoona asiaa oli, ja on, edelleen kesken.

Inhoan tällaisia muka-mysteereitä, kun kertoo eikä kuitenkaan, mutta ihan vielä aika ja energia eivät riitä kaiken järjestämiseen lauseiksi, vaikka mistään suuresta salaisuudesta ei todellakaan ole kyse. Eikä varsinaisesti mistään ikävästä tai odottamattomastakaan, kaikki on ihan hyvin. Pää on vain vähän hyrrä ja keskittymiskyky hutera. Lukeminen onkin vaihtunut lähinnä ulkona olemiseen ja liikkumiseen, mikä on tosin hyvin tervetullutta. Vaan tällä menossa lukuharrastus saa hetken olla rauhassa ja blogi vedellä kesänokosia.

No mutta, siirrytäänpäs tuosta pintapuolisesta puuron hämmentämisestä niihin muutamaan kirjaan, jotka toukokuussa ehdin lukea.

Kuukausi alkoi Alice Munron uusimmalla suomennoksella Jupiterin kuut, joka oli, no, Munroa. Jos joutuisin valitsemaan vain yhden kirjailijan, jonka tuotantoa saisin loppuelämäni lukea, olisi Munro kärkipäässä. Onneksi tällaista valintaa ei tarvitse toivon mukaan tehdä, mutta kertonee jotain kirjailijan asemasta elämässäni. Hassuinta on, etten edes tiedä mikä Munrossa ihan tarkalleen syvälle sisimpääni osuu, mutta jokin taika se on. Munroa lukiessa olo on kuin olisi saapunut kotiin.

Munron jälkeen luin kolme nuortenkirjaa. Nicola Yoonin suomennetun Kaikki kaikessa, joka oli nopeasti luettu, mutta ei oikein kolahdellut. Kirja ei tuntunut uskottavalta ja sairauden romantisointi ärsytti. Ehkä luin kirjan väärään hetkeen, ehkä olen mieleltäni "liian vanha" kirjalle, tai onpa syy mikä tahansa, kirja ei kovin suuria suosituksia minulta saa.

Loppukuun vietin lukien englanniksi nuortenkirjoja. Becky Albertallin kehuttu Simon vs. the Homo Sapiens Agenda oli hauska ja Nina LaCourin ja David Levithanin yhdessä kirjoittama You Know Me Well kepeä ja koskettava, kevyt kirja, joka ei kaihda rankkojakaan aiheita. 

Toukokuusa olin mukana Ylen ja kirjabloggareiden 101 kirjaa -projektissa ja kirjoitin Anja Kaurasen vaikuttavasta esikoisromaanista Sonja O. kävi täällä.

Nyt kesken on noin tuha kirjaa, joista varmaan suurin osa kesken jääkin. Kuten sanoin - keskittymiskyky on lähinnä pyöreä nolla, olo kuin levottomalla vieterillä. Kesäkin vaikuttaa takaraivossa, herättää aamuisin liian aikaisin, eikä tahdo antaa nukahtaa iltaisin. Mutta en valita, joskus elämä on tätä.

Ihanaa kesää!

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Nina LaCour & David Levithan: You Know Me Well


Nina LaCour & David Levithan: You Know Me Well 
Macmillan Children's Books 2016
 Sivut 247
Kirjastosta

Mainitsin edellisessä tekstissäni miten vähän sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta käsitteleviä nuortenkirjoja tuntui olevan nuoruudessani, ja miten otan vahingon takaisin nyt lukemalla niitä sitten senkin edestä. Tällä kertaa luin peräkkäin kaksi aihetta käsittelevää kirjaa. Ensiksi Becky Albertallin melko hulvattoman Simon vs. the Homo Sapiens Agendan ja nyt asian ytimeen puskevan Nina LaCour ja David Levithan yhdessä kirjoittaman You Know Me Well. Molemmat kirjat käsittelevät nuorten elämää ja homoseksuaalisuutta.

Olen lukenut useita romaaneja, jossa jonkun hahmon homoseksuaalisuutta käytetään yllätyksenä tai käänteenä, tai jossa aiheen kimppuun käydään vaivihkaisen hitaasti, kypsytellään hahmoa ja lukijaa, ja sitten puidaan ja pureskellaan kaikki läpi. No, niille kirjoille on aikansa, paikkansa ja tilauksensa. Olen sanonut, että aihetta pitää pyöritellä niin kauan, ettei sitä enää tarvitse pyöritellä. Koska on se hetki? Sen toivottavasti näemme joskus. Mutta siitä huolimatta nyt arvostin sitä, että You Know Me Well menee suoraan asiaan ja alkaa homobaarista. Ei mitään turhia venkoiluja.

On Pride-viikko, alaikäiset ujuttavat itsensä baariin ja siellä poika tapaa tytön, ja ensisilmäyksellä heistä tulee - ystäviä. Lähtöasetelma on, no, ainakin moneen muuhun kirjaan verrattuna erilainen. Ystävyys syttyy ja kypsyy nopeasti, ja näin nuoret saavat itselleen tärkeän tuen vaikeassa elämäntilanteessaan, siis kamppailessaan ensirakkauteen liittyvien ihanuuksien, vaikeuksien ja pettymysten kanssa. Mark on rakastunut parhaaseen ystäväänsä, mutta ei saa vastakaikua. Kate on ihastunut tyttöön, jota ei ole koskaan edes tavannut, ja kun heidän vihdoin pitäisi kohdata, ei uskallus tahdo riittää. Ja on siinä sopassa muutama muukin lusikka, kuten elämässä aina.

Kirja on samaan aikaan hyvin hauska, ja rohkea, ja aivan äärettömän surullinen. Kevyt kirja kätkee sisäänsä hyvin raskaita aiheita esimerkiksi siitä, miten väkivaltaisesti vanhemmat voivat suhtautua lapseensa, joka kertoo homoseksuaalisuudestaan. Vaikka aivan helpointa luettavaa se ei tietenkään ole, niin koen tärkeänä, että myös näitä aiheita tuodaan nuortenkirjoihin. Kirja tuo hienosti esiin myös sen, miten on ihan okei olla se tyyppi, jolle oma (saati muiden) seksuaalisuus ei ole mikään juttu, ja joka "tuli kaapista" jo syntyessään ja miten on yhtä ok olla se tyyppi, joka edelleen hengailee siellä kaapissa. Toki toivottavaa on, että omaa seksuaalisuuttaan ei tarvitsisi piilotella ainakaan pelosta, mutta jos näin on, sekin täytyy kaikille sallia.

Kokonaisuutena kirja jää sellaiselle keskinkertaisen hyvän tasolle. Kirjaa oli mukava lukea, tarina oli samaan aikaan hyväntuulinen, mutta kuitenkin koskettava. Kirja käsitteli erilaisia aiheita mielestäni oikein mallikkaasti. Omaa lukukokemustani kuitenkin kaihersi se, että loppua kohden kiinnostukseni lässähti ja lopun lähinnä lukaisin läpi, sillä minusta se ei oikein enää tarjonnut mitään uutta. Siitä huolimatta suosittelen kirjaa, jos aihe kiinnostaa tai muuten hakusessa on kiva nuortenkirja. 
 

lauantai 27. toukokuuta 2017

Becky Albertalli: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda



 Becky Albertalli: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, Balzer + Bray 2015
Sivut: 303
Kannen suunnittelu: Alison Klapthor
Kansitaide: Chris Bilheimer 
Omasta hyllystä

Simon vs. the Homo Sapiens Agenda hyppäsi lukulistalleni kun sen tarpeeksi monta kertaa pongasin Instagramista, ja luin kehuvia blogiarviota. Simon vaikutti sopivalta kirjalta tähän tasaisen epätasaiseen rytmiini yrittää lukea nuortenkirjoja englanniksi, ja siihen se mainiosti sopikin. Kirja julkaistiin nyt keväällä myös suomeksi nimellä Minä, Simon, Homo Sapiens (Otava).

Simon on not-so-openly gay, joka lähettelee sähköposteja salaperäisen Bluen kanssa. Arvoitus on kiehtova, sillä Simon ja Blue käyvät samaa koulua, mutta eivät tiedä toistensta henkilöllisyyttä. Sähköpostien kautta heidän välilleen on kuitenkin syntynyt lämmin ystävyys, ehkä vähän jotain enemmänkin. Mutta kun sähköpostit päätyvät väärän ihmisen luettavaksi, mutkistuu Simonin elämä. Suostuuko hän kiristykseen vai tekeekö seksuaalisuudestaan kaikkien puheenaiheen? Entä Blue, onko hän turvassa?

Kirja oli odostusteni mukaisesti oikein ihana, sympaattinen ja viihdyttävä. Simon on hahmona hauska, sarkastinen ja samastuttava. Hän ei tahdo sulautua siihen suurimpaan massaan, ei innostu jokaisesta koulun tempauksesta, mutta löytää itselleen kuitenkin oman yhteisön, tärkeät ihmiset ja hetket. Nuoren elämän kuvaus tuntui kovin osuvalta.

Kirjassa oli hauskoja elementtejä ja pohdinnan aiheita. Esimerkiksi miksi vain homoseksuaalisuuteen liitetään kaapista ulos tuleminen? Miksi kaikki eivät tule seksuaalisuutensa kanssa ulos kaapista? Tai mikä vielä parempaa, jos se ei vaikka vaan olisikaan mikään juttu. Kuvailisin kirjaa sanoilla "kepeä realismi", sillä se on söpö, mutta nostaa esiin myös faktan, ettei elämä ole satua eikä aina oikeudenmukaista. Hyviä juttuja tapahtuu, mutta niin tapahtuu myös vähemmän hyviä juttuja. Pidin kirjan kielestä ja kielellä leikittelystä, sillä se toi sopivasti haastetta ja syvyyttä omalle englannin tavailulle. Kirjaa lukiessa olinkin iloinen, että luin sen alkukielellä, sillä veikkaan, että käännökseen ei ihan kaikkea saa napattua mukaan.

Mutta, niin useinhan näihin liittyy se surullisen kuuluisa mutta, taisin odottaa ihan vähän enemmän kehuvien arvioiden perusteella. Kaikesta söpöydestä ja viihdyttävyydestä huolimatta jäin kaipaamaan jotain lisää. Ehkä syvyyttä, isompaa käännettä tai vahvempaa pohdintaa. En tiedä mikä puuttui, mutta se oli se osa, joka olisi potkaissut tämän suoraan sydämeen. Nyt viihdyin hyvin kirjan kanssa, mutta en surrut, kun suljin sen kannet.

Simon on ehdottomasti lukemisen arvoinen nuortenkirja. Ei paras, jonka olen viime aikoina lukenut (Rainbow Rowellin Fangirl on aika korkealla edelleen), mutta hyvä. Ja mahtavaa, miten kattavasti nykyään löytyy nuorille romaaneja, joissa käsitellään sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta. Eipä näitä yhtä runsaasti ollut, kun itse olin parhaassa teini-iässä. Onneksi voin ahmia ne kaikki nyt.


Muissa blogeissa: Carry on reading, Dysphoria, Kirjahilla, Lukijan roolissa, Sivujen välissä, Vinopino kirjoja, Yöpöydän kirjat

torstai 18. toukokuuta 2017

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa


Nicola Yoon: Kaikki kaikessa, Tammi 2017
Suomentanut:  Helene Bützow
Sivut: 320
Alkuteos: Everything, everything 2015
Arvostelukappale


Kun Nicola Yoonin esikoisromaani Kaikki kaikessa tupsahti postiluukustani, en voinut kuin tuijottaa kirjaa. Kannet olivat aivan järkyttävät. Ne eivät puhutelleet, tai itseasiassa puhuttelivat, mutta eivät kovin positiivisessa mielessä. "Tuossa on kaikki väärin", kommentoi siskoni, säestyksenä monta oh my godia. En edes viitsinyt yrittää kuvata kantta, ja kun näytin yllä olevaa kuvaa samaiselle siskolleni, neuvoi hän laittamaan kuvatekstiin, että kansi oli niin ruma, ettei sitä voinut edes kuvata. Elokuvakannet ovat harvoin onnistuneita, tässä tapauksessa harvinaisen epäonnistuneet. (Suomennoksen kannet voi kurkata täältä, alkuteoksen kannet täältä.)

Vaan nyt kun tärkein aihe on käsitelty, voidaan siirtyä kirjan sisältöön. Pyysin teoksesta nimittäin arvostelukappaleen, koska... I have no clue. Siis oikeasti, ei hajuakaan. Luin kirjaa muutaman sivun kunnes käänsin takakannen luettavakseni. Ei ollut käsissäni se kirja, jota luulin lukevani. En tiedä missä ovat ajatukseni ja kirjat menneet ristiin, ja mihin kirjaan olen tämän mielessäni sekoittanut, mutta kirjan tarina ei kuulostanut edes etäisesti tutulta. Vaan sitten kohautin olkiani ja jatkoin lukemista, kirja kun nyt kuitenkin oli jo siinä.

Maddy on 17-vuotias ja allerginen koko maailmalle. Hän on elänyt koko elämänsä kotinsa suojissa, sillä vakavan sairautensa vuoksi hän ei voi lähteä edes ulos sairastumatta. Ainoat ihmiset, jotka hän voi turvallisesti kohdata, ovat hänen äitinsä ja sairaanhoitajansa. Sitä elämä on ollut aina. Kirjojen lukemista, etäopiskelua ja äidin kanssa vietettyjä lautapeli- tai elokuvailtoja.

Sitten naapuriin muuttaa uusi perhe. Ja Olly, poika, johon Maddy ei saa, eikä voi tutustua, mutta johon hän ei voi myöskään olla tutustumatta. Olly on riski, joka Maddyn on pakko ottaa, vaikka siitä seuraisikin katastrofi. Herkkä ensirakkaus saa sävyjä vaikeasta sairaudesta, joka tekee kaikesta normaalista yhdessä olemisesta mahdotonta. Pelkkä kosketus voi tappaa.

Pidän nuorenkirjoista ja rakkaustarinoista, joskus jopa niistä kaikista höttöisimmistä, siirappisimmista ja kyseenalaisimmista, joita ei edes kehtaa tunnustaa lukeneensa, saati pitäneensä, mutta nyt voin kyllä rehellisesti sanoa, että ei ei ei, ei ollut kirjani lainkaan. Liekö omasta herkästä teini-iästä ja ensirakkauden kipristelyistä sen verran aikaa, että kyyninen sisimpäni ei enää kovin helposti värähtele. Tarina jäi kokonaisuutena ohueksi ja lopun tapahtumat arvasin, kuinkas muutenkaan, sehän on ollut teemana jo jonkin aikaa.

Sairauksien ja kuoleman romantisoimisessa ei ole mitään uutta, ja ehkä juuri siksi se on alkanut tökkiä, etenkin nuortenkirjoissa. The Fault in Our Stars oli kaikessa raadollisuudessaan ja sairauden ihannoimattomuudessaan oikein hyvä, mutta tässä jo alkuasetelma tuntui väärältä ja epäuskottavalta, sairaus kuin irvokkaalta vitsiltä. Tuntui kuin lukijoita pidettäisiin vähän hölmöinä, helposti vietävissä olevina. Vaan ehkä minä olen se hölmö, joka yksinään inisee, koska kirja on saavuttanut suosiota ja elokuvakin on tulossa.

Mutta hopeareunus jokaisella sadepilvellä ja hienot hetket heikoimallakin kirjalla (jos hyvä tuuri käy). Vaikka kirjalla on rumat kannet, tarina on ohut ja epäuskottava, loppuratkaisu arvattavissa ja sairauden romantisointi kyseenalaista, niin pidin siitä, että kirjassa käsitellään loppujen lopuksi hyvin rankkoja aiheita, jotka varmasti askarruttavat nuoriakin. Kirjan runsaat kirjalliset viitteet ja kuvitus miellyttivät. Kirja oli myös sen verran viihdyttävä ja koukuttava, että sen luki parissa päivässä.

Suuria suosituksia en kirjalle anna, mutta kannattaa kysyä toista mielipidettä vaikka joltain minua nuoremmalta lukijalta. Oman kappaleeni annoin eteenpäin noin kymmenen vuotta nuoremmalle, se lienee tälle kirjalle oikea osoite. 

Elokuvan ensi-ilta on 24.5.2017.



torstai 11. toukokuuta 2017

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä



Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä, Wsoy 1981
35-vuotisjuhlapainos vuodelta 2016
Sivut: 295
Päällys: Pekka Loiri

Kuvan minusta otti keyrsi.

Olen mukana Ylen ja kirjablogien 101 kirjaa -projektissa, jonka tarkoitus on esitellä yksi valittu teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta Suomen juhlavuoden kunniaksi. Kirjat arvottiin kirjabloggareille ja minulle osui Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisromaani Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981. Myönnän, etten ollut alkuun kovin innostunut, sillä kirjailijalta aiemmin lukemani teokset eivät ole onnistuneet nousemaan lemppareiksi, mutta tuolloin en vielä tiennytkään kohdalleni osuneen yllättäjän, kirjallisen lottovoiton.

Sonja O. kävi täällä on 36 vuotta sitten julkaistu aikansa kohukirja, jota on, yhä edelleen, väkisinkin tituleerattava rohkeaksi. Rohkeus piilee siinä, miten avoimesti teoksessa kuvataan yhden nuoren naisen kasvua ja pyristelyä, seksuaalisuutta, omien juurien ja rajojen etsimistä, mielen horjumista ja taistelua vapauden puolesta. Asioita, jotka yhä  tuntuvat olevan vaiettuja ja vaikeita aiheita, jopa tabuja. Nuorten naisten seksuaalisuudesta ei vieläkään juuri puhuta. Tässä teoksessa siitä puhuttiin jo 36 vuotta sitten. Nautin, kun ajattelen, miten kirjan nuoren naisen räjähtävä ja avoimesti esiin tuotu seksuaalisuus on varmasti saanut monet vapisemaan 80-luvun alussa. Uskon, että kirja onnistuu edelleen ravistelemaan lukijoitaan.

Samalla kun kirjan tärkeässä keskiössä on omia tekojaan ja halujaan sanallistava nainen ja rohkea naiseuden kuvaus, niin kirja kuvaa hienosti myös toisen sukupolven evakkoutta, ja koko 70-lukua ja yhden sukupolven nuoruuden kipuiluja, ajatuksia ja elämää. 

"Olen viime aikoina ajatellut sitä ja koko meidän omaa sukupolveamme hyvin paljon. Mehän olemme täysin kummallinen sukupolvi, ainutlaatuinen, kiehtova, arvoituksellinen, vallankumouksellinen. Rauhan sukupolvi, Kekkosen ajan kasvatteja, ensimmäinen varsinainen televisiosukupolvi Suomessa ja globaalimminkin."

Ajankuvaus on vahva. Se kaartaa läpi aikansa politiikan ja taiteen, musiikin ja kirjallisuuden, nuorten ja heidän vanhempiensakin elämän. Kirjan name droppailu voisi olla toisessa tilanteessa ärsyttävää, mutta nyt nimet onnistuvat hienosti kiinnittämään lukijan oikeaan vuosikymmeneen. On Kekkonen ja Neuvostoliitto, Waltari ja Saarikoski, Marimekon sisustustekstiilit, poliittiset yhdistykset, pienet bändit ja lukuisia muita nimiä, jotka on helppo jollain tavalla liittää 70- ja 80-luvuille. Teoksessa nousee esiin ajan poliittinen henki ja politiikan vaikutus ihmisten elämään, luokkaerot, pienet kulttuuripiirit ja opiskelijaelämä. Snellman on kirjoittanut asioista, jotka tuolloin ovat kiinnostaneet ja liikuttaneet ihmisiä, ja onnistunut siten vangitsemaan 70-luvun niin hyvin, että tarinan osaisi sijoittaa oikealle vuosikymmenelle sokkonakin.

Lisäksi kirjan kieli, jonka parissa oma otteeni meinasi alkuun herpaantua, tuntuu huokuvan omaa aikaansa. Faija, mutsi, styylata, stoorit, skeida, peruskimmoja, kimuli, sigge, penska-aika ja kansakoulu ovat sanastoa, joka kuulostaa menneiltä vuosikymmeniltä. Kirjan kokeileva, sääntöjä venyttävä tyyli tuntuu myös menneille vuosikymmenille tyypilliseltä. Sellaiselta, johon olen ennenkin törmännyt 80-luvun kirjoja lukiessani. Nykyään kirjoitetaan enemmän selkeää, yksinkertaista ja riisuttua lausetta.

Mutta kysymys kuuluu voiko 36 vuotias teos yhä liikuttaa nykylukijaa? Voiko se tarjota jotain uutta tai edes samaistumispintaa? Kyllä, kyllä ja kyllä. En uskonut, että tulisin koskaan kutsumaan itseäni Snellmanin faniksi, vaan niin tässä kävi. 27 vuotias Anja on kirjoittanut kirjan, joka saa nykypäivän 27 vuotiaan Katrin nyökyttelemään. Samoja juttuja pyörii päässä, ehkä vähän eri sanoin ja lausein, mutta pyörii kuitenkin. Teoksen feministinen laulu soi kauniisti ja riemukkaasti. Mieleni tekisi heittää ylävitoset kirjailijan kanssa; Hän teki 36 vuotta sitten sen, mitä moni arkailee tehdä yhä. Todella hienoa työtä! "Kyllä feministi feministin tunnistaa", sanoisin, jos törmäisimme. Täällä sitä vain soudellaan, samassa veneessä, tyrskyjä päin.

Sonja O. kävi täällä on onnistunut valinta 101 kirjan listalle. Kriteerinä oli, että: "-- kirjan piti kiteyttää olennaista kirjan syntyajan henkisestä ilmapiiristä, yhteiskunnallisista tapahtumista tai ihmisen sisäisestä muuttumisesta." Kirja täyttää nämä kaikki ollen samalla tarkkanäköinen ja aikaansa edellä, uskottava kokonaisuus. Ehdottomasti kotimaisen klassikon aseman ansainnut.
Kohdalleni osunut yllättäjä, kirjallinen lottovoitto.

Kirjan saa luettavakseen esimerkiksi täältä.


Kaikki valitut kirjat löydät täältä ja muiden kirjablogien tekstit täältä.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän


Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, Otava 2014
Sivut: 174
Kansi: Sanna Mander
Blogimiitissä saatu / "Omasta hyllystä"


Riikka Pulkkisen kolme vuotta sitten julkaistu Iiris lempivaaran levoton ja painava sydän on yksi niitä kirjoja, joita en koskaan ajatellut lukevani. Kevyt hömppä, saatika kevyt kotimainen hömppä, ei tosiaan ole heiniäni, ei kuppini teetä saati pala kakkua. Jätän ne suosiolla naapurille. Mutta siihen, miksi tällaiseen kirjaan sitten tarttuu, liittyy usein tarina. Niin tälläkin kertaa.

Olin tapamaassa muita kirjabloggareita viime kuussa ja Elma oli tuonut muutaman kirjan antaakseen ne pois. Kun kukaan ei ollut kiinnostunut Pulkkisen kirjasta, sanoin voivani ottaa sen, jos sopii, että annan sen eteenpäin ystävälleni. Toin kirjan kotiin ja jätin sen näkyvästi pöydälle, että muistaisin ottaa sen mukaani seuraavan kerran, kun tapaisin mielessäni ollutta ystävää. Vaan sitten koitti vappuviikko, stressi ja lievä kuumeilu. Kun laahustin kotona kykenemättä muuhun kuin ulinaan, nappasin kirjan pöydältä ja kaaduin sänkyyn selälleni. Luin kirjan lähes kokonaan siinä paikassa.

Iiris on ollut monta tyytyväistä vuotta parisuhteessa, kosintaa ja avioitumista odottaen, kun vastapuoli paukauttaa, ettei ole tainnut rakastaa Iiristä itseasiassa koskaan. Romahdus ja sinkkuushan siitä seuraa, eikä elämän aloittaminen alusta parisuhdenäkökulmasta ole mitään suurinta herkkua, kun luuli jo kerran löytäneensä sen loppuelämän kumppanin. Vaan ei siinä auta kuin pyristellä. Lohtua tuovat ystävät, suklaa ja hätäkalja työpöydän laatikossa. Turvautua voi myös naapurin mummoon, joka ammentaa viisautta Kauniista ja rohkeista. On nousuja ja laskuja. Laskuina mainittakoon hivenen outo tyyppi sokkotreffeillä ja entisen heilan vakoilu kiikareilla. Vaan kaikenlaiseen sitä voi sortua heikkona hetkenä. Ja sitten kuitenkin nousta ylös, kiskaista hiihtohousut jalkaan ja opetella sanomaan ei. Ottaa oma elämä omiin käsiin.

Kirja on hulvaton. Se on niin monella tapaa yliampuva, ettei sitä voi ottaa vakavasti. Ja juuri kirjan yliampuva hölmöys tekee siitä raikkaan. Kirjan hahmot ovat pöhköjä, hippasen ärsyttäviä ja kaukana ihanteellisista. He toteuttavat aika montaa naiseuteen liittettyä stereotypiaa ja tekevät juuri niitä juttuja, joihin sortumista kehotetaan välttelemään esimerkiksi aikakausilehdissä. Älä vakoile eksää, älä jemmaa hätäsuklaata... Ja juuri siksi kirjan lukeminen tuntuu niin vapauttavalta.

Oletteko katsoneet Girls-sarjaa? Jos ette, katsokaa. Tällä kirjalla ja sarjalla ei välttämättä näe kovin herkästi yhteyttä, mutta se löytyy. Girlsin hahmot nimittäin ovat aika ärsyttäviä oikkuineen, heidän vastuuntunnottomuus ja räväkkyys järkyttää ja ihastuttaa. Sarja on mahtava ja arvokas, sillä se on tuonut viihteeseen aivan uudenlaisen naisen. Naisen, jonka pintaa ei edes ole kiillotettu. Ja mielestäni Pulkkisen kirjassa voi havaita saman. Kentälle tuodaan juuri se nainen, jota pidetään vähän stereotyyppisen naurettavana ja hölmönä, se nainen, josta varoitellaan naistenlehdissä. Mutta miten lempeästi Pulkkinen käsitteleekään ja kuvaa eräänlaista naiseutta kaikkine hullutuksineen. Se on ihanaa. Ei ole olemassa vain yhtä tapaa olla nainen.

Tosin samaan hengenvetoon on sanottava, että kirjan naiseuden ilmentymä tuntui itsestäni hyvin vieraalta. En voi käsittää ajatusta, että kukaan tarvitsisi neljääkymmentä mekkoa elämänsä aikana, saati samaan aikaan! En myöskään saa kiinni tarpeesta esittää olevansa jotain, mitä ei ole. Eikö se ole jo menneen talven lumia, historian havinaa ja niin edelleen? Mutta etäisyys hahmoon ei haitannut, itseasiassa samaistuminen olisi varmaan aiheuttanut kriisin.

Vaikka kirja on kevyt, se ei jää vain höttöiseksi hömpäksi, vaan siinä on muutakin. Saattaa olla, että yritin vääntää kirjalle enemmän merkityksiä, kuin sillä onkaan, mutta mielestäni kirja kommentoi myös hienosti kevyemmän kirjallisuuden lajia. Se tavallaan tuntuu ottavan kantaa olemalla hömppää, mutta olematta sitten kuitenkaan ihan sitä silotelluinta tavaraa. Kerrankin viihdettä, jota uskaltaisin suositella myös muille. Ja antaa ystävälle luettavaksi.

Kiitos Elmalle kirjasta!


Muissa blogeissa: Kannesta kanteen, Kirjan pauloissa, Kirsin Book Club, Lillin kirjataivas, Luettua elämää, Lumiomena

torstai 4. toukokuuta 2017

Huhtikuusta


Vappuviikonloppuna kiipesin ikkunalaudalle, join kahvia ja katselin ulos. En muista, koska viimeksi olisin a) no edes muistanut, että asun asunnossa, jossa on ikkunalaudat, b) juonut kahvia tekemättä samaan aikaan jotain tai c) pysähtynyt katselemaan mitä ympärilläni tapahtuu. Viimein oli aikaa olla ilman, että mieli myllersi ja jalkapohjia kutitti kiire.

Huhtikuuta ja koko alkuvuotta on nimittäin leimannut pitkälti sana kiire. Sanotaan, että kiire on mielentila. Minä sanoisin, että se on sitäkin. Mutta ehkä ensisijaisesti sitä, kun vähässä ajassa pitäisi tehdä paljon. Vaan kun kiire on ja tuntuu, niin siitä tuntuu tulevan mielentila. Tuntuu olevan koko ajan kiire, vaikka ei edes olisi. Vapaaillan elokuvan valitsee sen keston mukaan ja mielessä laskee montako tuntia ehtii nukkua, vaikka aamu olisi tyhjä. Koska on kiire, liian vähän aikaa kaikkeen. Se on ollut alkuvuoteni.

Oma kiireeni kulminoitui vappuviikolla kahteen tenttiin. Tentteihin, joihin on viimeiset vajaat neljä kuukautta valmistauduttu ja joita on jännitetty. Joiden eteen on tehty monen kurssin verran töitä. Stressi, ja etenkin sen purkautuminen, tuntui mielessä ja kehossa. Nousi lämpöä, ruumiin voimat olivat pyöreä nolla ja aivot tuntuivat haluavan vääntyä off-tilaan.

Siksi vappuviikonloppuna ikkunalauta ja ikkunasta ulos katsominen rauhassa tuntuivat ihmeeltä. Kuin olisin juuri keksinyt elämisen uudelleen.

Vaan sitten tärkeimpään. Kirjoihin.

Huhtikuun kirjasaldo jäi omaan makuuni laihaksi. Kuukauden aloitti ja samalla kruunasi lempparikseni noussut Giulia Endersin Suoliston salaisuus -kirja, josta olen edelleen innoissani ja josta yhtä puhun. Silläkin uhalla, että joku keksi tästä vielä kivan lisänimen minulle.

Eve Hietaniemen uutuus Hammaskeiju taas oli kuukauden ärsyttäjä nojaamalla vitseissään kankeisiin, kapeisiin ja typeriin stereotyyppisiin sukupuolirooleihin. Jos silmät voisivat pyöriä lukiessa enää yhtään enempää närkästyksestä, olisivat omani varmaan kiepsahtaneet ulos kuopistaan tämän kirjan äärellä. 

Tentin ja lämmön nujertamana luin Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, jota en ollut koskaan ajatellut lukevani, mutta joka sopi lukuhetkeen loistavasti. Kirjoitan siitä myöhemmin lisää. Kuukauden lopussa luin Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä, josta tulee juttua ensi viikolla. Kirja muuten innoitti minut varaamaan ja lainaamaan kirjastosta melkoisen kasan luettavaa, mutta paljastan ne myöhemmin.

Lisäksi töissä lounastauoilla luin lasten kuvakirjoja, joista en ajatellut kirjoittaa erikseen blogiarvioita. Luin Benji Davies: Toivo ja talvityö (Karisto 2017), joka oli kuvitukseltaan niin kaunis, että sitä on tehnyt mieli selata läpi useita kertoja. Lämmin suositus kaikille kuvakirjoista nauttiville. Anneli Kanto: Vilma Virtanen virpomassa (Karisto 2017) oli työkaverini mieleen kovasti, mutta omaan makuuni kuvitus oli liian kova ja tekninen. Tarinakaan ei täysin vakuuttanut, vaikka ei huono ollutkaan. Lisäksi päätin vihdoin tutustua kunnolla Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatuun ja Patuun lukemalla Tatu ja Patu etsivinä - Tapaus puolittaja (Otava 2016), joka oli sen verran hauska ja kuvitukseltaan herkullinen, etten yhtään ihmettele kirjojen suosiota. 

Muita huhtikuun tärkeitä: aloin pyöräillä töihin, tapasin turkulaisia bloggareita blogimiitissä, kävin elokuvissa katsomassa Three Generations ja kotona katsoin muun muassa japanilaisen Siskokset, olen katsonut Skamin neljättä kautta ja lukuisia muita tv-sarjoja, on ollut synttäreitä ja rauhallinen, pääosin kotona vietetty vappu. Ja mainitsinko jo sen kupin kahvia ikkunalaudalla?

Istun tässä nytkin läppäri sylissäni, kursimassa huhtikuuta kasaan. Nimittäin vaikka on jo toukokuun neljäs, olen jotenkin vielä kiinni huhtikuussa, ja huhtikuun kiireessä. On aika päästää irti, siirtyä eteenpäin. Ehkä alkaa kasata stressiä ja kartuttaa harmaita hiuksia seuraavan projektin parissa. Joo, sitä kutsutaan oppariksi. Vaan jos sitä ennen pysähtyisi toviksi ja kävisi vaikka pari päivää ihan vaan töissä, tulisi sen jälkeen kotiin ja tekisi ei-mitään. Se kuulostaisi nyt suunnilleen samalta kuin luksusloma. 

Ja onhan huomenna jo viikonloppu.

Huikeaa huhtikuuta!

maanantai 1. toukokuuta 2017

Alice Munro: Jupiterin kuut



Alice Munro: Jupiterin kuut, Tammi 2017
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivut: 317
 Päällys: Markko Taina
Alkuteos: The Moons of Jupiter 1982
Arvostelukappale

Siltä varalta, ettet vielä tiennyt, niin kerron: Alice Munro on yksi lempikirjailijoitani. Itseasiassa jos saisin mainita vain yhden, mainitsisin hänet. Olen tainnut aiemmin kutsua häntä muun muassa kirjallisuuden jumalattareksi ja auringoksi. Tuskin tarvitsee kertoa enempää, jotta ymmärtää, millainen suhde minulla kirjailijaan on.

Rakastan Munron novelleissa niiden tarkkanäköisyyttä, tarkkailijan näkökulmaa ja roolia. Liekö syy, että miellän itsenikin usein enemmän tarkkailijaksi kuin tarkkailtavaksi. Munro osaa vangita teksteihinsä pienen hetken ja paljastaa sillä niin paljon ihmisyydestä. Hän tekee sen ovelasti. Ei kaikkea tarjoilla valmiina, osa pitää ymmärtää itse poimia. Rakastan kuinka Munro taikoo arkisista jutuista kertomisen arvoisia, onnistuu tekemään merkityksellisen tarinan äkkiä ajateltuna merkityksettömän pienistä asioista. Osassa novelleista ei näennäisesti tunnu tapahtuvan mitään, mutta pinnan alla kuplii. Toisissa novelleissa tapahtuu paljon, sykkii elämä, sen outous ja kaikki värit.

Nyt keväällä suomennettu Jupiterin kuut on Munron neljäs novellikokoelma vuodelta 1982. Kokoelman novelleja yhdistää ihmissuhteet, joita taas yhdistää erehdys, epäonni ja tyytymättömyys. On avioliittoja, rakastajia, eroja, ystävyksiä, sisaruksia, vanhempia, lapsia ja perheitä. Novelleissa muhii osaansa tyytyminen, toisaalta onnen tavoittelu ja omista hupaisista, yleensä pettymyksen aiheuttaneista ihmissuhdeseikkailuista kertominen. Taustalla saattaa paistaa epätoivo, suru, kaipuu ja kauhu. Mutta niin lempeästi Munro asettelee sanat lauseiksi ja lauseet kertomukseksi, ettei lukijan mieli tummu. Ihmiset elävät ja erehtyvät, etsivät onnea ja pettyvät, mutta elävät yhtä kaikki. Hupsuina ja huvittavina, loppujen lopuksi aika rakastettavina.

Kokoelman novellit ovat niitä novelleja, jotka tuntuvat saavan kaikki sävynsä ja merkityksensä vasta viimeisissä lauseissa. Silloin tajuaa miksi tämä on kerrottu. Siihen asti voi nauttia lukemisesta, tai ihmetellä mihin kaikella pyritään, mutta syyt löytyvät viimeisistä lauseista. Ehkä aiemminkin, jos oikein tarkasti lukee.

Novellikokoelma on hyvä, taattua Munroa jälleen kerran, mutta ei mielestäni kirjailijan paras teos. Hassua todeta näin, sillä onhan kyseessä kuitenkin Munron läpimurtokokoelma, joka teki hänestä kansainvälisestikin tunnetun kirjailijan. Mutta näin omien subjektiivisten mieltymysteni kautta ajattelen, että vaikka tyyli näissäkin novelleissa on iskevää, on kirjailijan kynä terävöitynyt vuosien varrella ja uudemmissa teoksissa kirjailija sivaltaa sellaisella taidolla, ettei sille löydy helposti vertaista. Uudemmista novelleista on moni jäänyt lähes hetki hetkeltä mieleeni, piirtynyt sinne ehkä ikiajoiksi. Sen sijaan samaa en voi sanoa tämän kokoelman novelleista. Aloin lukea teosta maaliskuussa, mutta kun pidin lukemisessa taukoa etten pilaisi novelleja kiireellä, sillä Munro on pyhä ja hänen kanssaan ei kiirehditä, niin uudelleen kirjaan tartuessani huomasin alkupään novellejen haalistuneen mielestäni. Siitä huolimatta, että ne olivat hyviä ja nautin niiden lukemisesta paljon. 

Jupiterin kuut on silti upea teos. Munron tyyli on niin varma, että jopa silloin kun teos ei ole se kirkkain helmi, niin se on pirun upea helmi. Enkä tiedä kykeneekö Munro muuhun. Se selvinnee kun jonain kauniina, surullisen kaihoisana päivänä, olen hänen kaikki teoksensa lukenut. Sanoisin kuitenkin, että Jupiterin kuut kaipaa lukijalta vähän yhteistä historiaa kirjailijan kanssa. Ja jos ja kun sitä historiaa on, niin teoksen lukeminen on kuin tapaisi vanhaa ystäväänsä pitkästä aikaa. Ja muistaisi miksi toista niin kovasti rakastikaan.




Aiemmin kirjailijalta lukemani teokset:

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Lukemattomuus tyhmentää


Muistan erään bloggaajan kirjoittaneen, että hänestä tuntuu, että lukemattomuus tyhmentää. Hän siis koki, että jos ei ole ehtinyt hetkeen lukea, olo on tyhmempi. Tämä on jäänyt erityisesti mieleeni siksi, ettei kyseessä ollut kirjabloggaaja, ei ammatiltaan kirjallisuuteen liittyvä henkilö tai edes henkilö, joka lukisi erityisen paljon. En kuitenkaan löytänyt muistelemaani lausahdusta hänen blogistaan, joten jääköön hän nyt toistaiseksi nimeämättä ja tyydyn toteamaan saman. Tuntuu siltä, että lukemattomuus tyhmentää.

Jotkut tuntuvat ajattelevan, että jää jostain paitsi, jos lukee kirjaa. Kuin elämästä menisi ohi jotain, jos pysähtyy ja lukee. Lukeminen on kuin ei-minkään tekemistä, johon on vaikea ympätä edes ystäviä mukaan. Moni viettää aikansa mieluummin tehden jotain muuta, nähden ystäviään, juhlien tai vaikka somettaen, kuin lukien. Ymmärrän sen hyvin. Ehkä siksi, että itselläni se tunne menee toisin. Jos en ehdi lukea, tuntuu siltä kuin jäisin jostain paitsi. Kuin elämässäni ammottaisi iso tyhjä aukko, joka vain kasvaa ja kasvaa, jos sitä ei ehdi täyttää.

Se aukko on tällä hetkellä valtava. Tuntuu melkein siltä, kuin olisi vain tyhjä kuori, joka kyllä selviytyy päivän askareista kohtalaisen kiitettävästi, mutta jonka sisällä kumisee tyhjyys. Siellä ei oikein liiku mikään. Joku vanha ajatus, tsiljoona vuotta sitten luettu juttu. En kasva enkä kehity, ajatukset ovat nollassa. Tuntuu siltä kuin olisin tarttunut kirjaan viimeksi sata vuotta sitten.

Näin ei suinkaan ole. Olen lukenut tälläkin viikolla. Olen lukenut lounastauoilla kuvakirjoja (Tatua ja Patua pääasiassa), muutaman kymmenen sivua aikuisten romaania ja toiset kymmenen toista aikuisten romaania. Mutta eihän se riitä. Se on kuin olisi syönyt alkupalan ja jäänyt vaille pääruokaa. Tai ei se ole edes alkupala, se on kuin pieni maistiainen alkupalasta. Niillä maistiaisilla on saanut pärjätä pitkään, päivästä ja viikosta toiseen. Nälkä alkaa olla valtava. Tyhmyys aistittavissa.

Olen lukenut aina ja paljon. Lukeminen on osa omaa jokapäivästä elämääni, joten tällainen lukemattomuus tuntuu siltä kuin olisi sairastunut. Voi kuulostaa hölmöltä, mutta niin se on. Ammennan niin paljon lukemisesta, että jos se jää välistä, niin iltaisin nukkumaan mennessä olo on tyhjä. Kuin olisi unohtanut tehdä jotain tärkeää, jotain oleellista. Väittäisin tilanteen olevan suunnilleen sama kuin huippu-urheilijalla, joka kärsii vammasta eikä voi liikkua. Se tekee kipeää. Se ei ole sitä elämää, jota haluaa elää. Kävely puiston ympäri aiheuttaa ikävää, jos muuten juoksee maratoneja. Pari sivua kuvakirjaa päivässä on kuin vitsi, kun muuten lukee romaanin illassa.

Elämäni on ne tarinat, jotka olen lukenut.
Minä olen ne tarinat, jotka olen lukenut. 
(Muita semisyvällisiä lukemiseen liittyviä ajatuksia tähän.)

Miksi en lue? Pääasiassa siksi, etten ehdi. Ei varmaan tarvitse mainita kuin ne jo ennenkin mainitut kokopäivätyö ja koulu, niin eiköhän jokainen osaa päätellä loput. Toinen syy on, etten jaksa. Vaikka kuinka haluaisi vähäisestä vapaa-ajastaan käyttää suurimman osan itselle tärkeään lukemiseen, niin usein ei vain jaksa. Siinä kohtaa nukutaan ja tuijotetaan tv-sarjoja, joskus elokuvia. Syödään karkkia. Otetaan kirja tarmokkaasti sänkyyn mukaan ja nukahdetaan ennen kuin ehditään edes kirjan nimeä lukea kannesta. Aivoni ovat sellaiset paljon tv-sarjoja ja karkkia syöneen höttöiset, tahmeat.

Vaan ensi viikonloppu on kolme päivää pitkä (en muistanut tätä itse, onneksi ystävä muistutti), ja se viikonloppu kuulkaa alkaa perjantaina tentin jälkeen. Vapusta viis, minä ajattelin pyhittää ne kolme päivää kahdelle asialle: nukkumiselle ja kirjoille. Lienenkö jäävä jostain paitsi? Tuskin. Tyhmyys ehkä harvenee, ainakin omassa päässä.

Etsiessäni nimettömäksi jäävän bloggaajan tekstiä siitä kuinka lukemattomuus tyhmentää löysin uutisartikkelin aiheestaa. Ihan hyvä juttu, kannattaa lukea.

Miltä lukeminen tai lukemattomuus teistä tuntuu?

Huom! Postauksen sisältö on syntynyt jonkinlaisessa taidan-olla-tulossa-kipeäksi-juuri-ennen-tenttiä-tilassa, joten pidän itselläni oikeuden muokata ja muuttaa jutun sisältöä.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju


Eve Hietamies: Hammaskeiju, Otava 2017
Sivut 415
Kansi Emmi Kyytsönen
Kirjastosta

Eve Hietamiehen Yösyöttö, Tarhapäivä ja nyt keväällä ilmestynyt Hammaskeiju ovat onnistuneet ihastuttamaan lukijoita ratkiriemukkaan hauskalla ja lämminhenkisellä tarinalla yksinhuoltajaisästä ja hänen pienestä pojastaan. Kaikki alkaa hetkestä kun Antin vaimo toteaa synnytyslaitoksen pihassa, ettei hänestä olekaan äidiksi ja hurauttaa taksilla matkoihinsa. Antti jää kaksin pienen käärön kanssa, ja eihän siinä auta muu kuin kantaa käärö kotiin ja aloittaa matka vanhemmuuteen yksin. Yösyötössä Paavo on vauva, Tarhapäivässä päiväkoti-ikäinen ja Hammaskeijussa ollaan kasvettu jo koululaiseksi. Kirjailija on sanonut, että Hammaskeiju on viimeinen osa tähän tarinaan.

Myönnän, että harvojen kirjojen äärellä nauran katketakseni ääneen saati onnistun tiristämään edes kuivakoita kyyneleitä, mutta Hietamiehen kirjojen äärellä niin on tapahtunut toistuvasti. Itkettää ja naurattaa, välillä molempia yhtä aikaa.

Samalla pipoa kiristää, ärsyttää ihan suunnattomasti. Jo Yösyötön kohdalla puntaroin kirjan huumorin pohjautumista pitkälti sukupuoliin liittyviin stereotypioihin, ja koin sen itselleni kompastuskiveksi. Vaikka osa jutuista nauratti, niin aika moni juttu ei. Tarhapäivän kanssa kankeat sukupuoliroolit ärsyttivät edelleen. Mutta elin niiden kanssa sovussa sen verran, että sain kirjoista kuitenkin kiskottua aika monet naurut ja itkut irti.

Hammaskeijun kanssa se ei enää onnistunut yhtä hyvin, vaan kirja niin sanotusti katkaisi kamelin selän. Kirjan hauskuus ja viihdearvo murenivat, kun niiden rankana oli jälleen kerran turhan stereotyyppiset ja ahtaat sukupuoliroolit. Siinä vaiheessa kun Antti "ei ole niin hintti", että alkaisi esimerkiksi värjätä hiuksiaan, meinasi kirja lentää seinään.

On tärkeää lukea kirjoja, jotka eivät aina kulje samaa rataa kuin oma ajatusmaailma. Se opettaa näkemään ja ymmärtämään maailmaa monesta näkökulmasta. Joskus tuntuu siltä, että mitä ärsyttävämpi kirjan hahmo on, sitä tärkeämpää kirja on lukea. Kirjat mahdollistavat sen, että voi rakentaa vaikka minkälaisia hahmoja ja lukija voi heidät turvallisesti kohdata. Kirjan fiktiivisille hahmoille on myös helpompi antaa anteeksi ne kaikki ärsyttävyydet.

Mutta vaikka kuinka yritin ajatella, että tämä on Antin hahmo ja hän ajattelee tähän tapaan, kuten moni ihminen oikeassakin elämässä, niin ei. Kirjan vitsit olivat monessa kohtaa mauttomia ja kirjan maailmankuva yksinkertaisesti vanhanaikainen. Halutaanko kirjalla tosissaan välittää ajatusta, että ulkonäöstään välittävä mies on homo tai että homo välittää ulkonäöstään enemmän kuin ei-homo? Tai että naiset pärjäävät pelkän sukupuolensa avulla miehiä paremmin lasten kanssa? Että Antti kaipaa apua lapsen kasvatuksessa vain sukupuolensa vuoksi eikä esimerkiksi yksinhuoltajuuden tai kokemattomuuuden vuoksi? Mielestäni nämä eivät ole vain yksipuolisia ja loukkaavia kuvia, vaan myös vaarallisia.

Yritän ymmärtää, että kirjassa ilmeisesti halutaan välittää Antista mahdollisimman stereotyyppisen miehekkään tai "äijämäisen" miehen kuva - noiden termien määrittelyyn voisi halutessaan käyttää vaikka puolipäivää - ja se on tiettyyn pisteeseen asti ihan okei. Itseasiassa se taisi olla tähän kolmanteen kirjaan asti jossain määrin okei. Sitten vitsi vanheni, tai ei ainakaan uponnut enää minuun. Lisäksi myytti siitä, että naiset ovat automaattisesti parempia vanhempia, ärsyttää. Luulisi, että jos on yksin miehenä kasvattanut pienen lapsen koululaiseksi ja lapsi on vielä hengissä, niin ymmärtäisi, ettei olemassa ole mitään myyttisiä äitigeenejä. Vaikka se vitsi onkin, niin eikö Antti voisi vähän ottaa krediittiä itselleen siitä, että on sen lapsen kasvattanut koululaiseksi?

Kyllä, piponi on kireällä ja nuttura vihloo takaraivossa. En myöskään taida olla kirjan varsinaista kohdeyleisöä kuulumalla sukupolveen, jossa sukupuolen merkitys on yhä vähäisempi. Lisäksi elän onnekkaasti kuplassa, jossa vanhemmuus ei määräydy sukupuolen mukaan eikä yksinhuoltajaisä ole mikään juttu (totesin tätä samaa näköjään jo kirjoittaessani Yösyötöstä). Ja sitä vasten kirjan maailma on itselleni auttamattomasti vanhanaikainen. Ja ärsyttävä.

Vaan myönnän pois, että kyllä tämäkin kirja onnistui useamman kerran naurattamaan. Paavo on hauska lapsi ja toisaalta Antin huoli Paavosta koskettaa yhtä lailla kuin aiemminkin. Pienten ja tavallisten arkisten hetkien kuvaaminen oli minusta parasta.

"Heräsin Paavon tönimiseen.
- Pasanen...
- Isi sulle!
- Onko koulua? Saako nukkua pitkään?
Kesti hetken, että sain aivotkin hereille. - Lauantai. Ei ole koulua.

Paavo kömpi viereen ja veti peiton päälleen. - Hyvä. Mä nukun sitten pitkään.
Kello oli vartin yli kuusi ja olin täysin hereillä. Mutisin Paavon selälle, että kivat sulle, ja lähdin keittämään kahvia."

Osa kirjan vitseistä meni överiksi, enkä nyt tarkoita mauttomuuksia, vaan muita juttuja. Mielestäni kirja ei myöskään tuntunut loppuun hiotulta, ja se jää mielestäni kahden aiemman osan varjoon. Ehkä on hieman liikaa luotettu siihen, että kirja kantaa kahden aiemman osan turvin - mikä lienee totta - ja siksi kirja jää vähän kuin raa'aksi ja laimeaksi.

Mutta kirjaa ei kannata lukematta tuomita ja jos kaksi aiempaa osaa on luettu, ei tätä voi jättää välistä. Vaikka kirja ei minun kirjani ole, niin rehellisesti sanoen luulen, että jos kirjalle tulisi jatkoa, senkin lukisin. Antin ja Paavon tarina on ihastuttava, vaikka Antin voisikin päivittää luolamiehestä hieman nykyaikaisempaan versioon.

Hauskaa pääsiäistä!


Muissa blogeissa: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Amman lukuhetki, Kirjapolkuni, Kulttuuri kukoirstaa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin, Tuijata. Kulttuuripohdintoja

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Giulia Enders: Suoliston salaisuus



Giulia Enders: Suoliston salaisuus - Kaikki kehomme keskeisestä elimestä, Otava 2015
Kuvitus Jill Enders
Suomennos Elina Lustig
Sivut 303
Alkuteos Darm mit Charme - Alles über ein unterschätztes Organ 2014
Luettu kpl kirjastosta, kuvassa oma kpl

"Onks sun pakko pilata tämäkin hetki?" 

Kysyi eräs, käsi sipsipussissa, kun kerroin miksi on ihan normaalia olla kolme päivää ulostamatta. Mielestäni mitä kiinnostavin jutustelun aihe sipsipussin äärellä. Tai oikeastaan missä tilanteessa vain. Siitä syystä viime viikkoina en ole tainnut tavannut montaakaan, joiden kanssa en olisi saanut jutun juurta aikaiseksi tämän hetken lempaiheestani suolistosta. Olen riemastuttanut työkavereita kertomalla, että suoliston bakteerit painavat noin kaksi kiloa, kertonut ystäville miten peräpukamia voi vältellä ja lähettänyt perheelle viesteinä tekstipätkiä kirjasta, joka tämän kaiken on aiheuttanut. Suoliston salaisuus - tieto, josta luin ja jota nyt jaan mielelläni ihan jokaiselle.

Vaan aloitetaanpa siitä, että jos kirjaa olisi kansiin katsominen, niin voisi luulla, että olisin juuri lukenut vähintään kolmekymmentä vuotta vanhan eepoksen, vaan ei, tämä kansirumilus on julkaistu pari vuotta sitten. Ja vaikka tämä kakku ei todellakaan ole päältä kaunis - kuvan henkilössä ei tosin ole mitään vikaa! -, niin sisältö on kultaa. Suolistokultaa ja kakkakultaa, mutta kultaa yhtä kaikki.

Ihmisen suolisto ja siellä asuvat bakteerit (jos onni on myötä, eikä ole ihan jokaista bakteeriaan vielä tuhonnut tai jos on, niin on keplotellut niitä myös takaisin) ovat ihmisen hyvivoinnin kannalta aika lailla yhtä tärkeässä asemassa kuin aivot tai sydän. Paitsi että suoliston terveys voi vaikuttaa myös aivojen ja sydämen terveyteen! Suoliston terveys vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti oikeastaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Onko vatsa kipeä? Syy lienee suolistossa. Onko iho ärtynyt? Syy lienee suolistossa. Väsyttääkö? Joo, syy voi asua suolistossa. Masentaako ja ahdistaako? Jep, edelleen voidaan tuijotella suolistoa. Syy voi olla muuallakin, mutta suoliston tärkeän aseman vuoksi se kannattaa huomioida melkein ensimmäisenä. Tai toivoa, että oma lääkäri hoksaa tehdä niin.

Olen itse saanut onnekkaasti kokea ja todeta suoliston merkityksen elämässäni. On ollut kaikenlaista vaivaa, ja aika monta niistä olen hoitanut hoitamalla suolistoa. En suinkaan asiaa silloin ajatellut, mutta jälkiviisaana voin näin todeta. Esimerkiksi lähes 20 vuotta vaivannut atoopinen ihottuma ja pari vuotta elämänlaatua rajusti huonontanut refluksivaiva katosivat kuin taikaiskusta, kun lopetin maitotuotteiden käytön. Ei yhdessä yössä, mutta sen verran sukkelaan, että maitotuotteita en ole enää ruokavaliooni ottamassa. Ei tainnut olla maito suoliston paras ystävä. Myöhemmin iskeneet mystiset vatsavaivat helpottivat, kun aloin rajoittaa vehnän ja soijan syöntiä. Suolisto ei liene niidenkään ystävä. Vaan yhtä lailla tuhoa ovat tehneet antibioottikuurit, joita olen joutunut syömään elämässäni melkoisen määrän korvatulehduskierteeseen (lapsena ja voi kyllä, myös aikuisena) sekä virtsatietulehdukseen (ah mikä ihana vaiva!). Antibioottikuurien jälkeen suolisto onkin tuntunut elävän ihan omaa elämäänsä kunnes sitä on saanut rauhoiteltua maitohappobakteerien ja probioottien avulla. Niitä voi muuten napsia ihan muutenkin kuin antibioottikuurin jälkeen.

Suoliston salaisuus on napakan informatiivinen ja hyvin suoliston merkitystä avaava teos, jonka lukemisesta olisi varmasti hyötyä yhdelle sun toiselle. Eikä tarvitse ymmärtää rakettitiedettä, tai olla älyttömän kiinnostunut jostain suolistonukasta, että kirjasta saisi jotain irti. Teos on kirjoitettu lukijaystävälliesti niin, että tavallisempikin tallaaja ymmärtää ja montaa asiaa lähestytään hyvin arkipäiväisestä näkökulmasta. Jos haluat apua ummetukseen, vältellä peräpukamia tai helpottaa vatsan kivistystä, niin kirjan avulla voi löytää avun. Ai niin ja onko joskus aterian jälkeen vähän kuin vaikea hengittää? No, siihenkin kirja paneutuu hetken verran. Kirja myös kertoo, että jos ei koskaan pieretä, niin sitten lienee suolistossa jo isompi ongelma. Just saying.

Kirja on helppo, nopealukuinen ja hauska paketti täynnä käyttökelpoista tietoa. Jos et ole vielä kirjaa lukenut, niin ihan ehdottomasti suosittelen. Kirja sopii jokaiselle, joka on yhtään kiinnostunut omasta hyvinvoinnistaan ja terveydestään, mutta etenkin niille, joilla on hyvinvoinnin kanssa ongelmia. Jos ongelmat ovat tosi pahoja, on tietenkin syytä mennä lääkäriin, mutta suosittelen myös asioihin perehtymistä itse, näin ehkä osaa esittää lääkärille oikeat kysymykset tai ratkoa jonkun pienemmän vaivan ihan itse. (Esimerkiksi itse olisin säästänyt sekä rahaa, että ihoani, jos en olisi ihan hirveän montaa vuotta lätkinyt kortisonia ihottumaani, vaan tajunnut jättää sen maidon pois aiemmin.) Giulia Enders on lääketiedettä opiskellut tutkija, joten mistään huuhaahöpötyksestä ei ole kyse.

Jos et jostain syystä jaksa lukea kirjaa, niin mikäli törmäät minuun, niin kiskaise hihasta, niin voin antaa lyhyen (tai jos aikaa on, niin pidemmänkin) esityksen aiheesta. Ystävät ja tuttavat saattavat olla jo korviaan myöten täynnä suolistoa, mutta minä en. (Ostin muuten juuri tänään oman kappaleen kirjasta alennusmyynnistä ja hetken harkitsin ostavani koko pinon, jotta voisin lahjoittaa lähipiiriin. No, en ostanut, mutta olisi ehkä pitänyt...)



 Muissa blogeissa: Inan ikkuna, Kirjavinkit, Lukujonossa

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä



Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä, Gummerus 2017
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière
Sivut 418
Alkuteos I Let You Go 2014
Kirjastosta

Niinhän siinä kävi, että hairahdin. Tiesin kyllä paremmin, mutta silti sorruin. Voi miten tuttu tarina tässä taas onkaan; Kun kaikki meuhkaavat, kohistaan maailmalla ja kotipitäjässäkin, kirjastossa varausjono nitisee ja paukkuu, ja sitten kirja osuu käsiin uutuuden karheana kirjaston pikalainana, niin vahvempikin vapisee. Taas kerran. Uteliaisuus voitti. Taas kerran. Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi monet jojomoyesit ja mariekondot koettu. Pakko oli lainata ja lukea. Luettuani kirjan en jaksanut edes huokaista - sinne menivät ne tunnit. Taas kerran!

Annoin sinun mennä on paljon luettu ja puhuttu jännityskirja, joka on hurmannut niin maailmalla kuin nyt ilmestyneen suomennoksen myötä myös meillä. Silmäilemissäni arvioissa on kirjaa kehuttu vuoden parhaaksi tai jopa parhaaksi koskaan luetuksi kirjaksi! Erityisesti kirjan käänne on ilmeisesti räjäyttänyt mieliä ja saanut ihmiset muun maussa haukkomaan henkeään (lähde). Minäkin haukoin henkeäni kun huudahdin "arvasin!" kesken kahvin juonnin. Aina huono ratkaisu, siis huudahtaa samaan aikaan kun ryystää kahvia.

Kirja alkaa hetkestä kun pieni lapsi jää auton alle ja menehtyy. Lapsen päälle ajanut pakenee paikalta, ja tapaukseen liittyvät johtolangat jäävät olemattomiksi. Tapahtumapaikalle jää vain menehtynyt lapsi, eikä silminnäkijöitä ole. Poliisi yrittää selvittää tapausta, mutta tuloksettomana se on jätettävä uusien ja tärkeämpien juttujen tieltä. Vaikka tapaus tahtoo hautautua jonnekin toivottomien tapausten mappiin, niin joidenkin mielestä se ei pyyhkiydy pois. Ei tietenkään, muutenhan tarina kuivuisi kokoon jo lähtökuopassa, mutta ei se kuivu, vaan alkaa aueta hitaasti niin poliiseille kuin lukijallekin.

Kirja on...jos oikein kauniiksi sanakäänteeni väännän, niin voin sanoa, että kirja yllätti positiivisesti. Kirjan rakenne oli toimiva, pidin kerronnan kaunokirjamaisesta sävystä ja rauhallisesta tyylistä. Kirjan romaanimaisuus yllätti ja miellytti. Kirjan miljöö oli myös houkutteleva. Kuitenkin jännärille tyypillisesti kirja oli hyvin vetävä ja nopea lukea, eli 400 sivua hujahti jopa kiireiden keskellä ihan muutamassa päivässä.

Mutta kaunistelematta täytyy todeta, että minusta kirja ei ollut kovin taitava. Ensinnäkin kirja on täynnä kliseitä, se on kuin klisekansio, josta voi poimia omat suosikkinsa. Ja osittain siitä syystä monet kirjan käänteet on helppo ennakoida ja nähdä tapahtuvan ennen kuin siitä edes on sen kummempia viitteitä, ja mielestäni jännityskirjassa se sotii ideaa vastaan (vaan ehkä tässä syy, etten niitä jännäreitä lue?). Ja vaikka kirjan keskeisin käänne ja jippo on monet yllättänyt, niin minä onneton arvasin sen. Toki kovin suuri nero ei tarvitse olla, että jos kirjan käännettä hehkutetaan ylistyssanoin, ja sitä oikein odottaa ja lukee sen verran tarkkaavaisesti, että aavistuksista muodostuu arvaus, joka sitten osuu oikeaan. Mutta olisin halunnut yllättyä! Olisin halunnut jäädä tuijottamaan suu auki, kaataa kahvia paidalleni, meinata tukehtua pullaan tai menettää yöuneni kirjan parissa, vaan ei. No, pisteet siitä, että kahvia kiskoin väärään kurkkuun.

Kirja tuntui siltä, että se on luettu aiemminkin, eikä se nosta kirjaa kovin korkealle jalustalle kirjallisuuden kentällä. Mutta vaikka kirja ei ollut se minun kuppini teetä, niin en halua mollata sitä täysin. Kirja toimi ihan hyvin viihteenä työpäivän jälkeisessä väsymyksessä ja lounastunneilla. Vaikka "tätä kirjaa lukee vaikka puoliunessa" ei ole paras suositus, niin sellaisiakin kirjoja joskus kaipaa.

Kirjaa en kovin suurin ylistyssanoin lähtisi suosittelemaan, mutta jos jännäreistä tykkää, niin tuskin tämäkään tuottaa kovin suurta pettymystä. Eikä tämä ole huonoin valinta napata mukaan vaikka kun karkaa kesälaitumille. Joskin sanottakoon, että jos tämän kirjan hypejunan missaa, niin ihan hirveän suuresti ei kannata harmitella. Eiköhän sieltä pian tule jo seuraava.

 

Muissa blogeissa: Järjellä ja tunteella, Kirsin Book Club, Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin, Ullan Luetut kirjat

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Maaliskuun kaikuja



Maaliskuu.

Maaliskuun rikkoi suru-uutinen, kun kirjabloggaajayhteisössä aktiivisesti toiminut ja niin monia ihastuttanut Krista menehtyi. Hetkeksi kaikki pysähtyi, ei voi ymmärtää. Vielä hetki sitten juttelimme facebookissa, kommentoimme toistemme tekstejä, Krista lähetti minulle kirjan. Jäljellä on muistoja, kirja hyllyssä kertomassa, että Krista oli ja eli. Krista kosketti meistä niin monia. Nuorena menehtyminen järkytti mieliä. Otan osaa Kristan perheen ja läheisten suureen suruun.

On tullut mietittyä kaikenlaista elämän arvaamattomuudesta ja siitä, miten jokaiseen päivään täytyy tarttua, elää ne päivät, jotka on. Se tuntuu erityisen tärkeältä juuri nyt, vaikka niinhän sen pitäisi aina tuntua. Maaliskuussa päiväni täyttyivät edelleen töistä ja opiskelusta. On ollut pitkiä päiviä, samaan vuorokauteen täytynyt mahduttaa kahdeksan tuntia töitä ja muutama tunti koulua. Useimmiten se on ihan okei, mutta viimeiset pari viikkoa kevätväsymys on halunnut lyödä nurin ja pientä painia on käyty siitä, että jaksaako vai eikö jaksa. Painissa voitot ja tappiovat ovat toistaiseksi jakautuneet tasaisesti. Mutta ei kevätväsymykseltä vaan pääse pakoon, joka vuosi sen saa läpi tarpoa.

Vapaa-aikaa ei ole hirveästi ollut.  Arki on täyttä ja viikonloputkin opiskellaan, paitsi maaliskuussa yksi tuhlaantui sairasteluun ja yhden viikonlopun vietin maalla, mutta muuten viikonloppujen kaava on aina melko sama. Aikaa lukemiselle on siis harmittavan vähän. Joskus iltaisin tartun kyllä kirjaan tarmokkaasti ajatuksena lukea hetki ennen nukahtamista, mutta harvoin siitä mitään tulee. Joko nukahdan ennen kuin saan kirjaa edes auki, tai luen sivun tajuamatta mitään ja luovutan suosiolla. Pakko vain hyväksyä se, että joskus elämä on näin täyttä ja väsymys vie voiton.

Mutta maaliskuussakin ehdin lukea neljä kirjaa.

Luin Han Kang Vegetaristin, joka oli kuukauden ja ehkä koko alkuvuoden täräyttäjä ja hehkuva helmi. Kirja, jota ei kannata ohittaa. Sorruin myös lukemaan paljon hypetetyn Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä, joka ei, yllätyksetöntä kyllä, ollut se oma kuppini teetä. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin. Kahden romaanin lisäksi luin Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan Usko, toivo ja raskaus, joka oli kiinnostavaa, mutta raskasta luettavaa lestadiolaisyhteisön elämästä ehkäisykiellon varjossa sekä Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Luin neljä kirjaa ja ostin neljä kirjaa. Lisäksi luukusta tipahti pari arvostelukappaletta, jotka toivon ehtiväni lukea pian, koska toinen on vaatimattomasti lempikirjailijani teos. Itseasiassa sen olen aloittanut, mutta koska en halua lukea sitä väsyneenä, niin olen vasta puolivälissä. Lisäksi luen kirjaa suolistosta, ja se on niin huippu, että tällä hetkellä puheenaiheista suolisto on ehdoton suosikki. Siitäkin on vielä siivu jäljellä. Jonossa on tuhat ja yksi kirjaa, kuten aina. Vaan siinäpä on, luen niitä sitä vauhtia kuin mahdollista on. Halua tietysti on, mutta realiteetit eivät nyt anna periksi.

Blogikin on hiljainen ja päivittyy verkalleen, mutta olen joskus ennenkin sanonut, että se kertoo vain siitä, että elämä ei juuri nyt ole hiljaista eikä verkkaista. Blogia en kuitenkaan suostu ottamaan stressin aiheeksi. Harmittaa, ettei ehdi tai jaksa, mutta kaiken sen harmin korvaa ne kaikki kreisin kivat työpäivät, hulvattomat tapaukset ja ihanat pienet jutut arjen keskellä. Niistä en nyt luopuisi.

Vaan niin on raskas ja surun sävyttämä maaliskuu taittunut huhtikuuksi. Ei suru heti väisty, eikä sen tarvitsekaan. Ajan kanssa laimenee ja ehkä vielä joskus lainehtii pois. Vaan vähän on surua tarttunut maaliskuuhun. Minulle se on kuukausi, jonka aikana olen aiemassa elämässäni menettänyt kaksi hyvin tärkeää ihmistä, ja nyt tuli uusi menetys. Mutta haluan ajatella, että jokaisesta päivästä täytyy yrittää iloita ja siitä, että on saanut jakaa palan elämäänsä juuri niiden ihmisten kanssa. Ja että edelleen ympärillä on heitä, joiden kanssa sitä jakaa. Sitä haurasta elämää.

Lempeämpää huhtikuuta kaikille.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä


Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, Otava 2017
Suomentanut: Sari Karhulahti
Sivut: 45
Alkuteos: We Should All Be Feminists 2012, 2014.
Kirjastosta

Kaunista Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Tämä onkin oivallinen päivä puhua feminismistä ja toki kirjablogille uskollisesti kirjan kautta, eli käsittelyssä on Chimamanda Ngozi Adichien esseestä kirjaksi taiteltu Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Tässä on teos, joka on herättänyt melkoisesti kohua, sillä kirjaa on jaettu Ruotsin puolella kaikille 9.-luokkalaisille ja nyt sama pitäisi tehdä täällä meillä Suomessa. Muutama on tästä vetänyt tietenkin melkoisen herneen nenäänsä. Veikkaisin, että kirjaa lukematta. Veikkaisin, että ymmärtämättä mitä feminismi tarkoittaa.

Minä olen feministi. Ja kyllä, meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Miksi? Miksi ei kutsuta itseämme vain ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puolustajiksi? Siihen vastaa Adichie esseessään, mutta minä vastaan myös.

Feminismi ei tarkoita, kuten jotkut luulevat, miesvihaa, naisvallan havittelua, meikkien, rintsikoiden tai mekkojen kieltämistä, tai mitään muutakaan yhtä älytöntä. Feminismi tarkoittaa tasa-arvoa kaikille ihmisille sukupuolesta, kansalaisuudesta tai mistään muusta riippumatta. Kyllä, puhutaan nimenomaan niistä ihmisoikeuksista. Mutta ihmisoikeuksista puhuttaessa on vahingollista unohtaa fakta, että naisten asema on monessa maassa, kulttuurissa ja tilanteessa - myös meillä täällä Suomessa - miesten asemaa heikompi. Kyseessä on asetelma, jolla on pitkä historia ja syvään hakatut rakenteet meidänkin yhteiskunnassamme. Asetelma, jonka purkaminen vaatii myös sinne syvälle sukeltamista, jotta ymmärtää missä ongelma piilee. Siksi meidän pitäisi olla feministejä.

Olen kuullut naispuolisten tuttavieni sanovan, että he eivät ole feministejä, eivätkä he ole kokeneet syrjintää oman sukupuolensa vuoksi. No, onnittelen heitä, jos asia tosiaan näin on, mutta en usko heitä. Sukupuolesta riippuva syrjintä saattaa olla sellaista, että sen kohdatessaan ei koe tulevansa syrjityksi, koska pitää sitä normina. Se on asetelma, johon on kasvanut. Lisäksi on vahingollista ajatella, että jos itse ei ole kokenut jotain, ei asiaa pidetä totena tai sitä asiaa ei muka voida viedä eteenpäin. Sellaiseen sortuminen on väärin muita kohtaan. Siksi meidän pitäisi olla feministejä.

Syrjintään liittyen haluan kertoa tuoreen esimerkin omasta elämästäni. Muutama viikonloppu sitten kävelin illalla bussipysäkiltä kotiin Turun keskustan alueella. Matkalla tuli tunne, että kaksi henkilöä oli lähtenyt seuraamaan. Toivon mukaan olin väärässä, mutta epämukavan olon vuoksi soitin kotiin ja kotikadulle päästyäni tyypit olivat kadonneet. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Myöhemmin juttelin tapahtuneesta ja tällöin minulta kysyttiin, että: "Miksi sä edes kävelit sitä reittiä?"

Ai miksikö kävelin toisiksi lyhyintä reittiä pysäkiltä kotiin? No, koska lyhin reitti olisi kulkenut läpi huonosti valaistun puiston, joka on tietenkin yksin kulkevalle naiselle sama kuin haluaisi tulla raiskatuksi ja koska pidempi reitti olisi pidentänyt matkaa reilusti. Valitsin siis toisiksi lyhyimmän ja toisiksi turvallisimman reitin. Miksi? Koska meille on opetettu, että raiskatuksi, ryöstetyksi tai muuten kadulla ahdistelluksi tulemista voisi jotenkin estää tai vältellä omilla valinnoillaan, vaikka näin ei ole. Ja koska meidän pitäisi tietää paremmin ja kulkea turvallisinta reittiä kotiin, mikä tarkoittaa, että meidän pitää myös tietää mikä tekee reitistä turvallisen ja tiedostaa mahdolliset vaarat. Usein tämä on myös vaatimus naisten kulkemiselle yksin, ja asia, joka usein tytöille opetetaan lapsena. Sillä harvemmin miehiltä tentataan reitin valinnan järkevyyttä, jos heillä on epämiellyttäviä kokemuksia kulkiessaan illalla ulkona. Mutta eikö ole täysin järkevää valita se turvallisin reitti iltaisin? Minäpä kysyn, että miksei jokainen reitti ole yhtä turvallinen ihan kaikille? Mikä tekee huonosti valaistusta puistosta turvattoman? Siksi meidän pitäisi olla feministejä.

Tämä on vain yksi esimerkki kymmenien esimerkkien joukossa. Voisin kirjoittaa vastaavista oman elämäni esimerkeistä vaikka esseen tai kaksi. Maailmalla esimerkkejä riittää lähes yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Tämä on se rakennelma, jonka päällä me vieläkin valitettavasti elämme.

Adichie tekee tuota rakennelmaa näkyväksi pienoisessa kirjassaan, mutta hieman eri ympäristössä. Adichie kertoo esimerkkejä kokemuksistaan lähinnä Nigeriassa ja ne tuntuvat räikeiltä omasta näkökulmasta ajateltuna. Vai onko teidän mielestänne pieni asia, jos ravintolaan mennessä miestä tervehditään ja naista ei? No ei. Mutta kun ympäristö on Nigeria, se lienee pienimmästä päästä paha.

Joka tapauksessa olen miettinyt, että miten juuri tämä essee palvelee tarkoitustaan kun sitä jaetaan nuorille? Onko tämä paras vaihtoehto jakaa 9.-luokkalaisille täällä Pohjoismaissa? Sanoisin, että kyllä ja ei. 


Kyllä siksi, että teos on helposti ja nopeasti luettu, helppo ymmärtää ja lempeä kosketus aiheeseen. Adichie kertoo, miksi meidän kaikkien tulisi olla feministejä. Adichie myös muistuttaa, miksi sukupuolten huomioiminen on yhtä tärkeää kuin se, ettei sukupuolelle pitäisi antaa liikaa painoarvoa. Miinuksena todettakoon, että kirja huomioi vain kaksi sukupuolta, ei mitään muuta. Sanoisin myös ei siksi, ettei teos ole meidän yhteiskunnastamme. Nigeria ja Pohjoismaat painivat eri sarjassa tämän asian suhteen. Toisaalta taas kyllä, sillä kirja tuo esiin, miten asian laita on maailmassa ja miten isosta ongelmasta on kyse. Siinä kirja toimii hyvin. Adichien ote esseessä on hieman mustavalkoinen ja naiivi. Tulee fiilis, että kirja on kirjoitettu "vähän tyhmälle", jota tarvitsee silitellä ennen kuin nostaa kissan pöydälle. Vaan onko se sitten huono vai hyvä juttu?

Plussia ja miinuksia löytyy, mutta minun mielipiteeni on, että teos jakoon, ja miksei nuorten lisäksi myös vähän vanhemmille. Ja ennen kuin kukaan vetää hernettä syvemmälle nenäänsä teoksen sopimattomuudesta, niin suosittelen tosiaan ensin lukemaan teoksen. Sen lukee vaikka samalla kun syö aamupalapuuron tai juo päiväkahvit.

Feministinä, aiheesta paljon lukeneena, kuunnelleena ja keskustelleena sekä Adichien muita teoksia lukeneena ja luentoja kunnelleena kirja ei tarjoa ihan hirveästi uutta. Ymmärrän, että luen teosta eri tavoin kuin mahdollisesti ne, joille kirja on ensisijaisesti tarkoitettu. Uskon, että tämä voi tarjota monelle hyvän lähtökohdan syventyä aiheeseen ja oppia huomioimaan sukupuolten välinen epätasa-arvo. Esimerkiksi monissa kulttuureissa ja yhteisöissä epätasa-arvo on siinä mittakaavassa, ettei tätäkään teosta oltaisi valmiita lukemaan saati jotain pidemmälle menevää. Vaikka eipä näköjään kaikki ole valmiita sitä täällä meillä Suomessakaan tekemään.

Vaikka teos ei ole kaikista suurin helmi, niin se on hyvä. Toimi oivana muistutuksena itsellenikin siitä, miten maailma edelleen makaa.

"Minulle feministi on kuka tahansa, joka myöntää, että sukupuoli auheuttaa ongelmia ja että meidän on löydettävä niihin ratkaisu, pystyttävä parempaan. Meidän kaikkien, niin naisten kuin miestenkin."

We should all be feminists. Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Ja ollaan sitä rohkeasti! Ihanaa sunnuntaita!