perjantai 21. heinäkuuta 2017

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa - Tee itsellesi työ siitä mistä pidät



Satu Rämö & Hanna Valtari: Unelmahommissa - Tee itsellesi työ siitä mistä pidät, Wsoy 2017
Sivut 351
Graafinen suunnittelu Satu Kontinen
Arvostelukappale

Toukokuussa pitelin käsissäni uunituoretta Unelmahommissa -kirjaa. Tätä oli odotettu! Ensimmäiset sivut luin intoa puhkuen, jes jes jes. Pitelin kirjaa moneen kertaan toukokuussa ja sitten kesäkuussa. Viikkojen kuluessa alun into ja raketin nopeus vaihtuivat kuitenkin hiljaiseen hyminään ja väsyneen etanan tahtiin. Tuskastutti. Heinäkuussa luovutin, koskin kirjaan vain siirtäessäni sen kesken olevien pinosta kesken jäävien pinoon. Mitä tapahtui?

Unelmahommissa ei jäänyt kesken siksi, että se olisi huono kirja. Se ei vain ollut minun kirjani. Kun olin sivulla 268, ja niistä oli ties kuinka monta luettu väkisin, päätin jättää leikin kesken. Luin periaatteessa kiinnostavaa tekstiä, mutten saanut siitä oikein mitään irti.

Miksi en? No, koska taidan tällä hetkellä tehdä tämän hetken unelmahommaani. Koska kirjailijoiden unelma ei ollut minun unelmani. Emme keiku vain eri paateissa, vaan myös eri merillä. Alkuun se innosti, ajatuksia heräsi paljon, tunsin tyytyväisyyttä kun pohdin omia unelmatöitäni ja totesin tuntevani itseni melko hyvin. Mutta tyytyväisyys itseeni - se ei riittänyt kantamaan tätä teosta maaliviivalle asti, nyt juostiin ihan eri kisoissa. Kirja jäi liian etäiseksi ajatusten tasolla ja vaikka odotin hyvää tekstiä, niin siinäkin vähän kompuroitiin.

Satu Rämön blogia seuranneena, yhden kirjan häneltä jo lukeneena, odotin hyvää ja hauskaa tekstiä, kerronnallista, mutta ytimekästä. Unelmahommien tiesin olevan eri maata omieni kanssa, sen verran pitkään olen blogia seurannut, mutta olen lukenut blogista rempeällä otteella kirjoitettuja pätkiä aiheesta kuin aiheesta yhtä suurella kiinnostuksella, joten samaa odotin nyt. Hanna Valtarin osuudesta en osannut odottaa mitään, mutta arvelin, ettei tässä metsään mennä.

Eikä varsinaisesti mentykään, ja silti mentiin. Yksi ongelmani teoksen kanssa oli tosiaan se, ettei se kyennyt tarjoamaan tässä hetkessä juuri minulle kovin paljon. Jos etsisin suuntaa elämälleni, pohtisin omia unelmahommiani ja mitä alkaisin tehdä, tai tuskailisin kurjassa työssä, niin kirja olisi ollut varmasti kuin aarre inspiraation lähteenä. Vaan ei nyt.

Luen paljon juttuja, jotka eivät täysillä iske tai tunnu omilta, koska se on oiva tapa laajentaa näkökulmia ja no, oppia uutta. Jos asia on kerrottu tarpeeksi kiinnostavasti - kuten Rämö tekee blogissaan -, innostun aiheesta kuin aiheesta. Siksi täytyy todeta, että siinä missä kirjan sisältö olisi ehkä jaksanut kantaa vielä jonkin verran, niin ongelmia oli myös tekstitasolla. Tylsistyin kirjassa esiintyvään toistoon ja samojen juttujen pyörittelyyn. Kahden kirjoittajan teoksessa osan antaa anteeksi, sillä samankaltaisia juttuja saatetaan kertoa eri äänillä, mutta senkin huomioiden alkoi tuntua siltä, että luin samaa sivua yhä uudelleen.

Vähemmälläkin olisi uskonut, että kirjailijat tekevät unelmaduuniaan, ja että siihen kuuluu niin ylä- kuin alamäkiäkin. Pointti tuli nopeasti selväksi ja sen jälkeen tuntui, että sitä kieputettiin yhä uudelleen, eikä tarjottu enää lisää pureskeltavaa. Ehkä se muu tarjoiltiin sitten 268 sivun jälkeen, mutta minä en jäänyt ottamaan siitä selvää. Pienellä karsinnalla ja tiivistämisellä olisi tehty lukijalle palvelus.

Jos kuitenkin pohdit mikä voisi olla sinun unelmatyösi, haluaisit ryhtyä yrittäjäksi tai selvittää miten somekanavilla voi tienata, niin tämä voi olla sinun kirjasi. Muiden unelmista ja työjutuista lukiessa saattaa keksiä omansakin.

Tämä kirja ei ollut minulle se omin kuppi teetä, mutta lämmöllä suosittelen Satu Rämön Islantilainen voittaa aina -elämää hurmaavien harhojen maassa -teosta, joka todellakin oli minun kupposeni ja jonka lukemisen jälkeen saa muuten kärsiä kroonisesta Islantikuumeesta. Ei hellitä helpolla.

Rämön blogin löydät täältä ja Valtarin blogin täältä. Kiitos arvostelukappaleesta Wsoy.

Huom. En normaalisti kirjoita blogiini kesken jääneistä kirjoista, mutta teen poikkeuksen, koska teos oli pyydetty arvostelukappale.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Murros ja muutos



Elän vaihetta, kun aivan kaikki on kesken, jonkinlaisessa murroksessa ja muutosvaiheessa.

Istun asunnossa, jossa ympärilläni on tyhjiä pahvilaatikoita, jotka jonkun (lue: minun) pitäisi täyttää. Kaapit ovat puoliksi tyhjät, ja silti yhä puoliksi täynnä. Kaksi viherkasvia retkottaa vanhoissa ruukuissaan, uudenkarheiden ruukkujen vislaillessa vieressä. Multapussi löytyy, vaan ei kiviä ruukun pohjille. Olen kolunnut sisäpihamme läpi, mutta siellä ei ole kiven kiveä. Olohuoneen sivupöydän laatikosta löysin kourallisen, Tanskan Ishøjn Køgenlahdelta kerättyjä, ei niitä raaski käyttää. Täytyy lähteä kotipihasta kauemmas etsimään. Kunhan flunssa helpottaa ja puolikuntoinen murrosvaiheeni taittaa terveempään suuntaan. Tottakai flunssa iskee silloin, kun ei todellakaan ehtisi nyhjätä sängyn pohjalla ja katsoa kymmenettä kertaa samoja tv-sarjoja.

Makuuhuoneessa on kaksi sänkyä (pitkä tarina, jätän tuonnemmaksi), mutta kumpaankaan en ole jaksanut taiteilla petivaatteita kunnolla. Alle kahden viikon päästä siellä ei pitäisi olla kumpaakaan, sillä silloin niiden pitäisi jo olla toisaalla. Ja niin muuten minunkin, uudessa asunnossa.

Samaten vaihtuu työpaikka, tai no itseasiassa ei, mutta työpiste kyllä. Siirryn pienestä lähikirjastosta, sieltä metsän reunasta, jonne olen pyöräillyt vihreää viidakkoa muistuttavan metsäpolun läpi, vähän suurempiin ympyröihin. Olo on kaihoisa ja innokas, yritin miettiä molempien plussia ja miinuksia, mutta sen verran tasaista oli, että oli myönnettävä olevansa harvinaisen onnekas.

Kesken on pino kirjoja. Tuntuu, etten saa taputeltua loppuun yhtäkään. Palautan kesken jääneitä kirjastoon, osa on kokonaan lukematta. Kesken olevia en viitsi listata, loppuisi blogista merkit kesken. Tuntuu, että minkä tahansa aloitankin, kesken se jää.

Muitakin asioita on muuttunut: muumimukillinen kahvia astetta isompaan annokseen ja illat sohvannurkassa iltoihin meren äärellä. Vaikka olen siellä sohvassakin lymynnyt katsomassa Scott & Baileyta, Okjaa ja jalkapalloa.

Viihdyn hyvin yksin. Kunhan löydän niitä kiviä. Ja saan pahvilaatikot täytettyä.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Terhi Rannela: Kerttu & Mira -trilogia

 

Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä, Otava 2008
Sivut: 198
Goa, Ganesha ja minä, Otava 2009
Sivut: 269
Jäämeri, jäähyväiset ja minä, Otava 2010
Sivut: 215
Kirjastosta

Vuosisadan lukujumi pitää edelleen otteessaan, mutta muutaman sivun olen saanut käännettyä siitä huolimatta. Viimeisimpänä olen lukenut Terhi Rannelalta kolme nuortenkirjaa, joissa kaikissa seikkailevat samat tyypit, vain kertoja vaihtuu kirjojen välillä. Ja miten mukavaa kirjasarjan lukeminen olikaan! Tarina nappasi nopeasti mukaansa ja hahmoista tuli niin tuttuja, että pian kirjojen lukeminen tuntui siltä, kuin olisi ystäviensä kanssa hengaillut.

Trilogian aloittaa Amsterdam, Anne F. ja minä eli Kerttu, joka on juuri jättänyt tyttöystävänsä tekstarilla, alkanut viestitellä erään Jimin kanssa ja lähtenyt Amsterdamiin matkalle viihdekirjoja rustaavan äitinsä kanssa. Reissu on Kertulle silmiä avaava, etenkin sen jälkeen, kun hän on äitinsä lahjomana suostunut lukemaan Anne Frankin päiväkirjan. Kirjasarjan ensimmäinen osa on nopealukuinen, hauska ja kepeä kirja, johon mahtuu kuitenkin paljon vakavia ja isojakin aiheita aina seksuaalisuudesta ja perhesuhteista ihmiskauppaan ja huumeisiin, juutalaisvainoja unohtamatta. Tärkeitä teemoja on ripoteltu kirjaan niin, että ne lukee kuin huomaamattaan, mutta ajatuksiin ne jäävät kuitenkin pyörimään.

Goa, Ganesha ja minä eli Mira matkustaa Kertun, Kertun äidin ja tämän miesystävän kanssa Intiaan. Matka on taiteelliselle Miralle ensimmäinen matka ulkomaille, ja jos Amsterdam oli Kertulle kokemus, niin Intia vasta onkin päräyttävä. Kirjan yhdeksi hyvin vahvaksi teemaksi nousee eriarvoisuus. Samalla puidaan erilaisia perheitä, etenkin uusioperhettä, joka on Miralle tuttu. Seksuaalisuus on edelleen aiheena vahva, sillä Intiassa homoseksuaalisuutta ei katsota hyvällä, mutta kuten kirjasta käy ilmi, ei sitä aina katsota Suomessakaan suopeasti. 

Sarjan viimeinen osa Jäämeri, jäähyväiset ja minä kerrotaan Ilarin, tyttöjen ystävän, näkökulmasta. Ilari on - ainakin omien sanojensa mukaan - hauska, älyttömän hyvännäköinen ja muutenkin potentiaalista poikaystäväainesta, mitä nyt hänellä on tapana iskeä tyttö sieltä ja toinen täältä. Vaan nyt Ilari tuntee löytäneensä sen oikean, Hetan, joka on oiva syy lähteä roadtripille pohjoiseen, sinne missä Heta asuu. Ilarin lisäksi matkaan lähtevät hänen isoveljensä sekä tietenkin Kerttu ja Mira. Reissuun mahtuu jännitystä, joka tiivistyy kun Hetan tapaaminen lähestyy - Ilari kun ei ole kertonut olevansa pyörätuolissa. Mutta käy niin, että yllätyksiä riittää myös Hetalla. Jälleen kerran kepeä, hauska ja nopeasti luettava kirja onnistuu tuomaan isoja aiheita lukijalle. Edelleen perhesuhteet, ystävyyssuhteet ja parisuhteet ovat mukana, mutta nyt käsitellään myös erilaisuutta, terveyttä ja sairastumista monelta näkökantilta.

Nopeasti napsittujen kirjojen lukeminen tuntui hurjan lohdulliselta ja mukavalta. Kirjojen leppoisa ja lempeä tyyli sopi kesäpäiviin, tarinat jaksoivat kiinnostaa ja teemat mietityttää. Kirjojen lukeminen oli myös melkoinen nostalgiatrippi kun omasta teini-iästä tutut jutut nousivat esiin. Esimerkiksi viestittelyyn käytetty mese, pukeutumistrendit ja muutamat nimeltä mainitut tunnetut henkilöt. Mahtavatkohan ne sanoa mitään nykynuorille? Muutenkin jäin pohtimaan, että onnistuuko kirja enää kiinnostamaan nuoria? Maailma muuttuu niin vinhaa vauhtia, että moni juttu alkaa näyttää nopeasti kivikautiselta. Toisaalta jotkut teemat tuntuvat olevan ikuisia, kuten ensirakkaus, perheet, ystävät, seksuaalisuus, eriarvoisuus, matkustelu...

Ehdottomasti tutustumisen arvoisia nuortenkirjoja, jotka ainakin pahinta lukujumia sysäävät syrjempään. Pidin kaikista osista, mutta suosikikseni taisi lopulta nousta trilogian toinen osa ja Intia. Suosittelen!


tiistai 11. heinäkuuta 2017

Johan Bargum: Lyhykäisiä


Johan Bargum: Lyhykäisiä, Teos & Förlaget 2017
Suomentanut: Marja Kyrö
Sivut: 113
Kansi: Helena Kajander
Kirjastosta

Kun ei ole aikaa tai keskittymiskykyä lukea pitkästi, niin sitten voi lukea lyhyesti, lyhykäisiä. Ja hyvin lyhyitä tekstejä Bargumin teos kätkeekin sisäänsä. Lyhyimmät ovat vain muutaman rivin ja pisimmätkin yltävät vain pariin hassuun sivuun. Mutta sanamääriään suurempia tekstit ovat, pieniä helmiä, joiden arvo on paljon enemmän kuin päältä uskoisi. Keskenään erilaisia, mutta kaikki yhtä eläväisiä ja taidokkaita.

Kun silmäilin kirjaa ensimmäisen kerran, osui silmiini tämä lause: "Claus Anderssonin runo sanomalehdestä täytyy lukea yhä uudestaan ja uudestaan.". Pidin siitä, ja halusin lukea kirjan kaikki lauseet. Ensimmäinen lukemani lause kuitenkin kiteytti kokoelman hyvin. Nimittäin niin kauniita ovat Bargumin tekstit, ja yksittäiset lauseet, että niitä täytyy lukea yhä uudestaan. Mieli tekisi kirjoittaa niitä muistiin, mutta ei viitsi, kun siitä täyttyisi pieni muistikirja ja samalla jo hankkisi koko kirjan omaan hyllyyn uudelleen luettavaksi. Ehkä teenkin niin.

Mutta mistä lyhykäiset kertovat? No, elämästä. Siitä kuinka runo täytyy lukea yhä uudestaan ja uudestaan. Ne kertovat kirjailijan elämästä ja kirjoittamisesta, vanhenemisesta ja aika paljon purjehtimisesta. Niin kauniisti, rehellisesti, kaihoisasti ja fiksusti, että toivoisi itsekin taitavansa sanojen käytön samoin.

Lyhykäisten parissa vietin hetken jos toisenkin, luin yhden pätkän aamulla ja toisen illalla, mutta silti viimeiset tyhjät sivut olivat aivan liian pian käsissä. Bargumin teksistä nauttii. Aamupalapuuro maistui vähän elämää suuremmalta, kun samalla luki muutaman tiukan ja viisaan sanan. Suosittelen!

Parhaimmillaan teksti onkin lukuhetkellä, juuri siinä kohtaa, kun tavaa lauseita. Itselleni kun kävi niin, että kirjan kannet suljettuani en oikeastaan enää muistanut mitä olin lukenut. Syy lienee, ja on lukijan, jonka ajatukset poukkoavat yhtä soittoa, mutta silti jäin miettimään, olisiko tästä voinut saada mieleenpainuvamman, vähän väkevämmän? Vaan tarvitseeko kaiken aina jäädä mieleen niin pitkäksi aikaa? Eikö sekin riitä, että lukuhetki on hyvä? Pitäisi riittää.

Suosittelen teosta lämpimästi, Lyhykäisiä luettavaksi vaikka sen aamupalapuuron äärellä. Minulle tämä oli ensimmäinen Bargum, mutta ei viimeinen.

♥½

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu


Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu, Nemo 2017
Suomentanut: Juhani Lindholm
Sivut: 216
Alkuteos: What Belongs to You 2016 
Kirjastosta

Garth Greenwellin esikoisromaani Kaikki mikä sinulle kuuluu on kirja, jota tituleerataan aikamme, vuosisatamme homoromaaniksi. Takakannessa mainitaan kirjan kuuluvan kirjallisuuden historian 12 kaikkien aikojen eroottisimman romaanin joukkoon. 

En allekirjoita kumpaakaan.  

Olen lukenut aikanamme päräyttävämpiäkin homoromaaneja, ja koska lukukokemus on aina subjektiivinen, niin minun vuosisatani homoromaani tästä ei tullut. Ja haluaisinpa tietää mitä on lukenut hän, joka tämän kirjan rankkaisi kirjallisuuden historian 12 kaikkian aikojen eroottisimman romaanin joukkoon. Jos takakannen perusteella on odottavaisin mielin, niin edessä saattaa olla pettymys. Erotiikkaa löytyy kyllä kirjan kansien välistä - ei hätää -, mutta on myös kirjoja, joiden välistä se erotiikka tihkuu. Ja väitän, että niitä tihkuvaisia on useita kymmeniä.

Allekirjoitan sen, että kirja on hyvä.

Kirjan päähenkilö on maahanmuuttaja, amerikkalainen opettaja Bulgarian pääkaupungissa, vieraan kielen kaupungissa, jossa hän kohtaa Mitkon. Miehen, joka laittaa pakan sekaisin, saa otteen, laittaa halun talutusnuoraan. Ote ei irtoa, eikä järki tahdo voittaa tunnetta. Taustalla paistaa paloja menneisyydestä, ja hylätyksi tulemisesta. Tarina on raadollinen kuvaus siitä, mitä on haluta ihmistä, jota ei ehkä pitäisi haluta. Raadollinen kuvaus siitä mitä on tulla hylätyksi sen vuoksi mitä on. Kirja ei ole kevyin luettava, mutta ei varsinaisesti raskaskaan. Lukukokemus on oikeastaan hämmentävä, sillä kirjaa lukiessa ei oikein tiedä kenen puolella olisi, kenelle soisi sympatiansa ja kuka kaipaisi vain tiukkaa ravistelua. Tärkeintä onkin, että kirja koskettaa.

Pidin kirjan kauniista, mutta yksinkertaisesta kielestä. Uskallan väittää suomennoksen olevan onnistunut, sillä tekstiä luki ilolla. Pidin myös kerronnassa ratkaisusta, jossa luotiin tietynlaista jännitettä, joka kuitenkin kääntyi yllätykselliseen suuntaan. Mikään kirja ei ole onnistunut yllättämään minua aikoihin, mutta nyt niin kävi. Samalla se tekee olon surulliseksi - miksi sitä on niin kiinni typerissä stereotypioissa?

Kaikki mikä sinulle kuuluu ei ehkä ole aikamme suurin homoromaani ja eroottisempiakin kirjoja löytyy niitä halajavalle, mutta hyvä romaani tämä on, ihan hyvä eroottinen homoromaanikin kaikesta huolimatta. Hieno esikoinen, jonka kirjailijalta uskaltaa odottaa hyvää jatkossakin.

Kirjalla osallistun Pride-viikon lukutempaukseen

 

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Pride-viikon lukuvinkit & lukutempaus


Helsingin Pride-viikkoa vietetään 26.6.-2.7. eli tällä viikolla. Helsinki Pride ei itseäni niin paljon kosketa, sillä turkulaisena odotan yleensä lempikuukauttani elokuuta ja Turku Pridea (huomaa kuvan kangaskassi!). Helsingissä varmaan hukkuisin ihmismereen, täällä hulinasta voi nauttia hieman pienemmässä mittakaavassa. Tänä vuonna Helsingin Pride puhututtaa siitä syystä, että Yöpöydän kirjat -blogin Niina järjestää Priden henkeen sopivan lukutempauksen samaisella viikolla eli just nyt. Tempaukseen voi osallistua niinkin helposti kuin lukemalla teemaan sopivan kirjan, tai kirjoja, jos oikein innokas on. Somesta löytyy, kun näpyttelee #pridelukuviikko, ja Niinan blogista voi kurkata mukana olevat bloggaajat ja ilmottautua itsekin mukaan.

Tarkoitukseni oli ja on tietenkin olla mukana, ja kesken onkin vuosisadan homoromaaksi tituleerattu Garth Greenwellin Kaikki mikä sinulle kuuluu. Yritän ehtiä lukea kirjan loppuun viikon aikana, mutta lukutahtini on tällä hetkellä verkkaisempi kuin varmaan koskaan aiemmin.

Siitä syystä ajattelinkin, että jos kirjaa en ehdi lukea, niin voin osallistua viikkoon vähintään jakamalla muutaman teemaan sopivan lukuvinkin! Alla on lista lukemistani ja suosittelemistani teoksista, jotka mielestäni sopivat hyvin luettavaksi tällä tai millä tahansa viikolla. Kirjan nimeä klikkaamalla voit lukea arvioni kirjasta.

Prideviikon lukuvinkit

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

Emma Cline: Tytöt


John Irving: Minä olen monta

Tove Jansson: Reilua peliä 

Wolf Kankare: Miska Pähkinä (sarjakuva)

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys & Lopotti

Elisas Koskimies: Ihmepoika

Nina LaCour & David Levithan: You Know Me Well
 
Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 


Pajtim Statovci: Tiranan sydän 

Tiitu Takalo: Kehä (sarjakuva) 

Sarah Waters: Parempaa väkeä
(pienen pettymyksen tarjoillut, mutta teemaan erittäin hyvin sopiva!)

Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä 


 Hauskaa lukutempausta ja Pride-viikkoa!

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Toukokuusta ja kesäkuustakin



Toukokuu oli "suurten uutisten kuukausi" sisareni sanoin, ja onhan tässä ollut päällä kaikenlaista, mutta oikestaan toukokuu jatkoi samaa linjaa alkuvuoden kanssa. Jo ajat sitten pyörimään pärähtäneet rattaat vain kiihdyttivät vähän vauhtiaan, saapuivat sinne, minne olivatkin matkalla. Asiat tulivat päätökseen, alkoi uusia juttuja, ja noin tsiljoona asiaa oli, ja on, edelleen kesken.

Inhoan tällaisia muka-mysteereitä, kun kertoo eikä kuitenkaan, mutta ihan vielä aika ja energia eivät riitä kaiken järjestämiseen lauseiksi, vaikka mistään suuresta salaisuudesta ei todellakaan ole kyse. Eikä varsinaisesti mistään ikävästä tai odottamattomastakaan, kaikki on ihan hyvin. Pää on vain vähän hyrrä ja keskittymiskyky hutera. Lukeminen onkin vaihtunut lähinnä ulkona olemiseen ja liikkumiseen, mikä on tosin hyvin tervetullutta. Vaan tällä menossa lukuharrastus saa hetken olla rauhassa ja blogi vedellä kesänokosia.

No mutta, siirrytäänpäs tuosta pintapuolisesta puuron hämmentämisestä niihin muutamaan kirjaan, jotka toukokuussa ehdin lukea.

Kuukausi alkoi Alice Munron uusimmalla suomennoksella Jupiterin kuut, joka oli, no, Munroa. Jos joutuisin valitsemaan vain yhden kirjailijan, jonka tuotantoa saisin loppuelämäni lukea, olisi Munro kärkipäässä. Onneksi tällaista valintaa ei tarvitse toivon mukaan tehdä, mutta kertonee jotain kirjailijan asemasta elämässäni. Hassuinta on, etten edes tiedä mikä Munrossa ihan tarkalleen syvälle sisimpääni osuu, mutta jokin taika se on. Munroa lukiessa olo on kuin olisi saapunut kotiin.

Munron jälkeen luin kolme nuortenkirjaa. Nicola Yoonin suomennetun Kaikki kaikessa, joka oli nopeasti luettu, mutta ei oikein kolahdellut. Kirja ei tuntunut uskottavalta ja sairauden romantisointi ärsytti. Ehkä luin kirjan väärään hetkeen, ehkä olen mieleltäni "liian vanha" kirjalle, tai onpa syy mikä tahansa, kirja ei kovin suuria suosituksia minulta saa.

Loppukuun vietin lukien englanniksi nuortenkirjoja. Becky Albertallin kehuttu Simon vs. the Homo Sapiens Agenda oli hauska ja Nina LaCourin ja David Levithanin yhdessä kirjoittama You Know Me Well kepeä ja koskettava, kevyt kirja, joka ei kaihda rankkojakaan aiheita. 

Toukokuusa olin mukana Ylen ja kirjabloggareiden 101 kirjaa -projektissa ja kirjoitin Anja Kaurasen vaikuttavasta esikoisromaanista Sonja O. kävi täällä.

Nyt kesken on noin tuha kirjaa, joista varmaan suurin osa kesken jääkin. Kuten sanoin - keskittymiskyky on lähinnä pyöreä nolla, olo kuin levottomalla vieterillä. Kesäkin vaikuttaa takaraivossa, herättää aamuisin liian aikaisin, eikä tahdo antaa nukahtaa iltaisin. Mutta en valita, joskus elämä on tätä.

Ihanaa kesää!

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Nina LaCour & David Levithan: You Know Me Well


Nina LaCour & David Levithan: You Know Me Well 
Macmillan Children's Books 2016
 Sivut 247
Kirjastosta

Mainitsin edellisessä tekstissäni miten vähän sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta käsitteleviä nuortenkirjoja tuntui olevan nuoruudessani, ja miten otan vahingon takaisin nyt lukemalla niitä sitten senkin edestä. Tällä kertaa luin peräkkäin kaksi aihetta käsittelevää kirjaa. Ensiksi Becky Albertallin melko hulvattoman Simon vs. the Homo Sapiens Agendan ja nyt asian ytimeen puskevan Nina LaCour ja David Levithan yhdessä kirjoittaman You Know Me Well. Molemmat kirjat käsittelevät nuorten elämää ja homoseksuaalisuutta.

Olen lukenut useita romaaneja, jossa jonkun hahmon homoseksuaalisuutta käytetään yllätyksenä tai käänteenä, tai jossa aiheen kimppuun käydään vaivihkaisen hitaasti, kypsytellään hahmoa ja lukijaa, ja sitten puidaan ja pureskellaan kaikki läpi. No, niille kirjoille on aikansa, paikkansa ja tilauksensa. Olen sanonut, että aihetta pitää pyöritellä niin kauan, ettei sitä enää tarvitse pyöritellä. Koska on se hetki? Sen toivottavasti näemme joskus. Mutta siitä huolimatta nyt arvostin sitä, että You Know Me Well menee suoraan asiaan ja alkaa homobaarista. Ei mitään turhia venkoiluja.

On Pride-viikko, alaikäiset ujuttavat itsensä baariin ja siellä poika tapaa tytön, ja ensisilmäyksellä heistä tulee - ystäviä. Lähtöasetelma on, no, ainakin moneen muuhun kirjaan verrattuna erilainen. Ystävyys syttyy ja kypsyy nopeasti, ja näin nuoret saavat itselleen tärkeän tuen vaikeassa elämäntilanteessaan, siis kamppailessaan ensirakkauteen liittyvien ihanuuksien, vaikeuksien ja pettymysten kanssa. Mark on rakastunut parhaaseen ystäväänsä, mutta ei saa vastakaikua. Kate on ihastunut tyttöön, jota ei ole koskaan edes tavannut, ja kun heidän vihdoin pitäisi kohdata, ei uskallus tahdo riittää. Ja on siinä sopassa muutama muukin lusikka, kuten elämässä aina.

Kirja on samaan aikaan hyvin hauska, ja rohkea, ja aivan äärettömän surullinen. Kevyt kirja kätkee sisäänsä hyvin raskaita aiheita esimerkiksi siitä, miten väkivaltaisesti vanhemmat voivat suhtautua lapseensa, joka kertoo homoseksuaalisuudestaan. Vaikka aivan helpointa luettavaa se ei tietenkään ole, niin koen tärkeänä, että myös näitä aiheita tuodaan nuortenkirjoihin. Kirja tuo hienosti esiin myös sen, miten on ihan okei olla se tyyppi, jolle oma (saati muiden) seksuaalisuus ei ole mikään juttu, ja joka "tuli kaapista" jo syntyessään ja miten on yhtä ok olla se tyyppi, joka edelleen hengailee siellä kaapissa. Toki toivottavaa on, että omaa seksuaalisuuttaan ei tarvitsisi piilotella ainakaan pelosta, mutta jos näin on, sekin täytyy kaikille sallia.

Kokonaisuutena kirja jää sellaiselle keskinkertaisen hyvän tasolle. Kirjaa oli mukava lukea, tarina oli samaan aikaan hyväntuulinen, mutta kuitenkin koskettava. Kirja käsitteli erilaisia aiheita mielestäni oikein mallikkaasti. Omaa lukukokemustani kuitenkin kaihersi se, että loppua kohden kiinnostukseni lässähti ja lopun lähinnä lukaisin läpi, sillä minusta se ei oikein enää tarjonnut mitään uutta. Siitä huolimatta suosittelen kirjaa, jos aihe kiinnostaa tai muuten hakusessa on kiva nuortenkirja. 

lauantai 27. toukokuuta 2017

Becky Albertalli: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda



 Becky Albertalli: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, Balzer + Bray 2015
Sivut: 303
Kannen suunnittelu: Alison Klapthor
Kansitaide: Chris Bilheimer 
Omasta hyllystä

Simon vs. the Homo Sapiens Agenda hyppäsi lukulistalleni kun sen tarpeeksi monta kertaa pongasin Instagramista, ja luin kehuvia blogiarviota. Simon vaikutti sopivalta kirjalta tähän tasaisen epätasaiseen rytmiini yrittää lukea nuortenkirjoja englanniksi, ja siihen se mainiosti sopikin. Kirja julkaistiin nyt keväällä myös suomeksi nimellä Minä, Simon, Homo Sapiens (Otava).

Simon on not-so-openly gay, joka lähettelee sähköposteja salaperäisen Bluen kanssa. Arvoitus on kiehtova, sillä Simon ja Blue käyvät samaa koulua, mutta eivät tiedä toistensta henkilöllisyyttä. Sähköpostien kautta heidän välilleen on kuitenkin syntynyt lämmin ystävyys, ehkä vähän jotain enemmänkin. Mutta kun sähköpostit päätyvät väärän ihmisen luettavaksi, mutkistuu Simonin elämä. Suostuuko hän kiristykseen vai tekeekö seksuaalisuudestaan kaikkien puheenaiheen? Entä Blue, onko hän turvassa?

Kirja oli odostusteni mukaisesti oikein ihana, sympaattinen ja viihdyttävä. Simon on hahmona hauska, sarkastinen ja samastuttava. Hän ei tahdo sulautua siihen suurimpaan massaan, ei innostu jokaisesta koulun tempauksesta, mutta löytää itselleen kuitenkin oman yhteisön, tärkeät ihmiset ja hetket. Nuoren elämän kuvaus tuntui kovin osuvalta.

Kirjassa oli hauskoja elementtejä ja pohdinnan aiheita. Esimerkiksi miksi vain homoseksuaalisuuteen liitetään kaapista ulos tuleminen? Miksi kaikki eivät tule seksuaalisuutensa kanssa ulos kaapista? Tai mikä vielä parempaa, jos se ei vaikka vaan olisikaan mikään juttu. Kuvailisin kirjaa sanoilla "kepeä realismi", sillä se on söpö, mutta nostaa esiin myös faktan, ettei elämä ole satua eikä aina oikeudenmukaista. Hyviä juttuja tapahtuu, mutta niin tapahtuu myös vähemmän hyviä juttuja. Pidin kirjan kielestä ja kielellä leikittelystä, sillä se toi sopivasti haastetta ja syvyyttä omalle englannin tavailulle. Kirjaa lukiessa olinkin iloinen, että luin sen alkukielellä, sillä veikkaan, että käännökseen ei ihan kaikkea saa napattua mukaan.

Mutta, niin useinhan näihin liittyy se surullisen kuuluisa mutta, taisin odottaa ihan vähän enemmän kehuvien arvioiden perusteella. Kaikesta söpöydestä ja viihdyttävyydestä huolimatta jäin kaipaamaan jotain lisää. Ehkä syvyyttä, isompaa käännettä tai vahvempaa pohdintaa. En tiedä mikä puuttui, mutta se oli se osa, joka olisi potkaissut tämän suoraan sydämeen. Nyt viihdyin hyvin kirjan kanssa, mutta en surrut, kun suljin sen kannet.

Simon on ehdottomasti lukemisen arvoinen nuortenkirja. Ei paras, jonka olen viime aikoina lukenut (Rainbow Rowellin Fangirl on aika korkealla edelleen), mutta hyvä. Ja mahtavaa, miten kattavasti nykyään löytyy nuorille romaaneja, joissa käsitellään sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta. Eipä näitä yhtä runsaasti ollut, kun itse olin parhaassa teini-iässä. Onneksi voin ahmia ne kaikki nyt.


Muissa blogeissa: Carry on reading, Dysphoria, Kirjahilla, Lukijan roolissa, Sivujen välissä, Vinopino kirjoja, Yöpöydän kirjat

torstai 18. toukokuuta 2017

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa


Nicola Yoon: Kaikki kaikessa, Tammi 2017
Suomentanut:  Helene Bützow
Sivut: 320
Alkuteos: Everything, everything 2015
Arvostelukappale


Kun Nicola Yoonin esikoisromaani Kaikki kaikessa tupsahti postiluukustani, en voinut kuin tuijottaa kirjaa. Kannet olivat aivan järkyttävät. Ne eivät puhutelleet, tai itseasiassa puhuttelivat, mutta eivät kovin positiivisessa mielessä. "Tuossa on kaikki väärin", kommentoi siskoni, säestyksenä monta oh my godia. En edes viitsinyt yrittää kuvata kantta, ja kun näytin yllä olevaa kuvaa samaiselle siskolleni, neuvoi hän laittamaan kuvatekstiin, että kansi oli niin ruma, ettei sitä voinut edes kuvata. Elokuvakannet ovat harvoin onnistuneita, tässä tapauksessa harvinaisen epäonnistuneet. (Suomennoksen kannet voi kurkata täältä, alkuteoksen kannet täältä.)

Vaan nyt kun tärkein aihe on käsitelty, voidaan siirtyä kirjan sisältöön. Pyysin teoksesta nimittäin arvostelukappaleen, koska... I have no clue. Siis oikeasti, ei hajuakaan. Luin kirjaa muutaman sivun kunnes käänsin takakannen luettavakseni. Ei ollut käsissäni se kirja, jota luulin lukevani. En tiedä missä ovat ajatukseni ja kirjat menneet ristiin, ja mihin kirjaan olen tämän mielessäni sekoittanut, mutta kirjan tarina ei kuulostanut edes etäisesti tutulta. Vaan sitten kohautin olkiani ja jatkoin lukemista, kirja kun nyt kuitenkin oli jo siinä.

Maddy on 17-vuotias ja allerginen koko maailmalle. Hän on elänyt koko elämänsä kotinsa suojissa, sillä vakavan sairautensa vuoksi hän ei voi lähteä edes ulos sairastumatta. Ainoat ihmiset, jotka hän voi turvallisesti kohdata, ovat hänen äitinsä ja sairaanhoitajansa. Sitä elämä on ollut aina. Kirjojen lukemista, etäopiskelua ja äidin kanssa vietettyjä lautapeli- tai elokuvailtoja.

Sitten naapuriin muuttaa uusi perhe. Ja Olly, poika, johon Maddy ei saa, eikä voi tutustua, mutta johon hän ei voi myöskään olla tutustumatta. Olly on riski, joka Maddyn on pakko ottaa, vaikka siitä seuraisikin katastrofi. Herkkä ensirakkaus saa sävyjä vaikeasta sairaudesta, joka tekee kaikesta normaalista yhdessä olemisesta mahdotonta. Pelkkä kosketus voi tappaa.

Pidän nuorenkirjoista ja rakkaustarinoista, joskus jopa niistä kaikista höttöisimmistä, siirappisimmista ja kyseenalaisimmista, joita ei edes kehtaa tunnustaa lukeneensa, saati pitäneensä, mutta nyt voin kyllä rehellisesti sanoa, että ei ei ei, ei ollut kirjani lainkaan. Liekö omasta herkästä teini-iästä ja ensirakkauden kipristelyistä sen verran aikaa, että kyyninen sisimpäni ei enää kovin helposti värähtele. Tarina jäi kokonaisuutena ohueksi ja lopun tapahtumat arvasin, kuinkas muutenkaan, sehän on ollut teemana jo jonkin aikaa.

Sairauksien ja kuoleman romantisoimisessa ei ole mitään uutta, ja ehkä juuri siksi se on alkanut tökkiä, etenkin nuortenkirjoissa. The Fault in Our Stars oli kaikessa raadollisuudessaan ja sairauden ihannoimattomuudessaan oikein hyvä, mutta tässä jo alkuasetelma tuntui väärältä ja epäuskottavalta, sairaus kuin irvokkaalta vitsiltä. Tuntui kuin lukijoita pidettäisiin vähän hölmöinä, helposti vietävissä olevina. Vaan ehkä minä olen se hölmö, joka yksinään inisee, koska kirja on saavuttanut suosiota ja elokuvakin on tulossa.

Mutta hopeareunus jokaisella sadepilvellä ja hienot hetket heikoimallakin kirjalla (jos hyvä tuuri käy). Vaikka kirjalla on rumat kannet, tarina on ohut ja epäuskottava, loppuratkaisu arvattavissa ja sairauden romantisointi kyseenalaista, niin pidin siitä, että kirjassa käsitellään loppujen lopuksi hyvin rankkoja aiheita, jotka varmasti askarruttavat nuoriakin. Kirjan runsaat kirjalliset viitteet ja kuvitus miellyttivät. Kirja oli myös sen verran viihdyttävä ja koukuttava, että sen luki parissa päivässä.

Suuria suosituksia en kirjalle anna, mutta kannattaa kysyä toista mielipidettä vaikka joltain minua nuoremmalta lukijalta. Oman kappaleeni annoin eteenpäin noin kymmenen vuotta nuoremmalle, se lienee tälle kirjalle oikea osoite. 

Elokuvan ensi-ilta on 24.5.2017.



torstai 11. toukokuuta 2017

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä



Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä, Wsoy 1981
35-vuotisjuhlapainos vuodelta 2016
Sivut: 295
Päällys: Pekka Loiri

Kuvan minusta otti keyrsi.

Olen mukana Ylen ja kirjablogien 101 kirjaa -projektissa, jonka tarkoitus on esitellä yksi valittu teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta Suomen juhlavuoden kunniaksi. Kirjat arvottiin kirjabloggareille ja minulle osui Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisromaani Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981. Myönnän, etten ollut alkuun kovin innostunut, sillä kirjailijalta aiemmin lukemani teokset eivät ole onnistuneet nousemaan lemppareiksi, mutta tuolloin en vielä tiennytkään kohdalleni osuneen yllättäjän, kirjallisen lottovoiton.

Sonja O. kävi täällä on 36 vuotta sitten julkaistu aikansa kohukirja, jota on, yhä edelleen, väkisinkin tituleerattava rohkeaksi. Rohkeus piilee siinä, miten avoimesti teoksessa kuvataan yhden nuoren naisen kasvua ja pyristelyä, seksuaalisuutta, omien juurien ja rajojen etsimistä, mielen horjumista ja taistelua vapauden puolesta. Asioita, jotka yhä  tuntuvat olevan vaiettuja ja vaikeita aiheita, jopa tabuja. Nuorten naisten seksuaalisuudesta ei vieläkään juuri puhuta. Tässä teoksessa siitä puhuttiin jo 36 vuotta sitten. Nautin, kun ajattelen, miten kirjan nuoren naisen räjähtävä ja avoimesti esiin tuotu seksuaalisuus on varmasti saanut monet vapisemaan 80-luvun alussa. Uskon, että kirja onnistuu edelleen ravistelemaan lukijoitaan.

Samalla kun kirjan tärkeässä keskiössä on omia tekojaan ja halujaan sanallistava nainen ja rohkea naiseuden kuvaus, niin kirja kuvaa hienosti myös toisen sukupolven evakkoutta, ja koko 70-lukua ja yhden sukupolven nuoruuden kipuiluja, ajatuksia ja elämää. 

"Olen viime aikoina ajatellut sitä ja koko meidän omaa sukupolveamme hyvin paljon. Mehän olemme täysin kummallinen sukupolvi, ainutlaatuinen, kiehtova, arvoituksellinen, vallankumouksellinen. Rauhan sukupolvi, Kekkosen ajan kasvatteja, ensimmäinen varsinainen televisiosukupolvi Suomessa ja globaalimminkin."

Ajankuvaus on vahva. Se kaartaa läpi aikansa politiikan ja taiteen, musiikin ja kirjallisuuden, nuorten ja heidän vanhempiensakin elämän. Kirjan name droppailu voisi olla toisessa tilanteessa ärsyttävää, mutta nyt nimet onnistuvat hienosti kiinnittämään lukijan oikeaan vuosikymmeneen. On Kekkonen ja Neuvostoliitto, Waltari ja Saarikoski, Marimekon sisustustekstiilit, poliittiset yhdistykset, pienet bändit ja lukuisia muita nimiä, jotka on helppo jollain tavalla liittää 70- ja 80-luvuille. Teoksessa nousee esiin ajan poliittinen henki ja politiikan vaikutus ihmisten elämään, luokkaerot, pienet kulttuuripiirit ja opiskelijaelämä. Snellman on kirjoittanut asioista, jotka tuolloin ovat kiinnostaneet ja liikuttaneet ihmisiä, ja onnistunut siten vangitsemaan 70-luvun niin hyvin, että tarinan osaisi sijoittaa oikealle vuosikymmenelle sokkonakin.

Lisäksi kirjan kieli, jonka parissa oma otteeni meinasi alkuun herpaantua, tuntuu huokuvan omaa aikaansa. Faija, mutsi, styylata, stoorit, skeida, peruskimmoja, kimuli, sigge, penska-aika ja kansakoulu ovat sanastoa, joka kuulostaa menneiltä vuosikymmeniltä. Kirjan kokeileva, sääntöjä venyttävä tyyli tuntuu myös menneille vuosikymmenille tyypilliseltä. Sellaiselta, johon olen ennenkin törmännyt 80-luvun kirjoja lukiessani. Nykyään kirjoitetaan enemmän selkeää, yksinkertaista ja riisuttua lausetta.

Mutta kysymys kuuluu voiko 36 vuotias teos yhä liikuttaa nykylukijaa? Voiko se tarjota jotain uutta tai edes samaistumispintaa? Kyllä, kyllä ja kyllä. En uskonut, että tulisin koskaan kutsumaan itseäni Snellmanin faniksi, vaan niin tässä kävi. 27 vuotias Anja on kirjoittanut kirjan, joka saa nykypäivän 27 vuotiaan Katrin nyökyttelemään. Samoja juttuja pyörii päässä, ehkä vähän eri sanoin ja lausein, mutta pyörii kuitenkin. Teoksen feministinen laulu soi kauniisti ja riemukkaasti. Mieleni tekisi heittää ylävitoset kirjailijan kanssa; Hän teki 36 vuotta sitten sen, mitä moni arkailee tehdä yhä. Todella hienoa työtä! "Kyllä feministi feministin tunnistaa", sanoisin, jos törmäisimme. Täällä sitä vain soudellaan, samassa veneessä, tyrskyjä päin.

Sonja O. kävi täällä on onnistunut valinta 101 kirjan listalle. Kriteerinä oli, että: "-- kirjan piti kiteyttää olennaista kirjan syntyajan henkisestä ilmapiiristä, yhteiskunnallisista tapahtumista tai ihmisen sisäisestä muuttumisesta." Kirja täyttää nämä kaikki ollen samalla tarkkanäköinen ja aikaansa edellä, uskottava kokonaisuus. Ehdottomasti kotimaisen klassikon aseman ansainnut.
Kohdalleni osunut yllättäjä, kirjallinen lottovoitto.

Kirjan saa luettavakseen esimerkiksi täältä.


Kaikki valitut kirjat löydät täältä ja muiden kirjablogien tekstit täältä.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän


Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, Otava 2014
Sivut: 174
Kansi: Sanna Mander
Blogimiitissä saatu / "Omasta hyllystä"


Riikka Pulkkisen kolme vuotta sitten julkaistu Iiris lempivaaran levoton ja painava sydän on yksi niitä kirjoja, joita en koskaan ajatellut lukevani. Kevyt hömppä, saatika kevyt kotimainen hömppä, ei tosiaan ole heiniäni, ei kuppini teetä saati pala kakkua. Jätän ne suosiolla naapurille. Mutta siihen, miksi tällaiseen kirjaan sitten tarttuu, liittyy usein tarina. Niin tälläkin kertaa.

Olin tapamaassa muita kirjabloggareita viime kuussa ja Elma oli tuonut muutaman kirjan antaakseen ne pois. Kun kukaan ei ollut kiinnostunut Pulkkisen kirjasta, sanoin voivani ottaa sen, jos sopii, että annan sen eteenpäin ystävälleni. Toin kirjan kotiin ja jätin sen näkyvästi pöydälle, että muistaisin ottaa sen mukaani seuraavan kerran, kun tapaisin mielessäni ollutta ystävää. Vaan sitten koitti vappuviikko, stressi ja lievä kuumeilu. Kun laahustin kotona kykenemättä muuhun kuin ulinaan, nappasin kirjan pöydältä ja kaaduin sänkyyn selälleni. Luin kirjan lähes kokonaan siinä paikassa.

Iiris on ollut monta tyytyväistä vuotta parisuhteessa, kosintaa ja avioitumista odottaen, kun vastapuoli paukauttaa, ettei ole tainnut rakastaa Iiristä itseasiassa koskaan. Romahdus ja sinkkuushan siitä seuraa, eikä elämän aloittaminen alusta parisuhdenäkökulmasta ole mitään suurinta herkkua, kun luuli jo kerran löytäneensä sen loppuelämän kumppanin. Vaan ei siinä auta kuin pyristellä. Lohtua tuovat ystävät, suklaa ja hätäkalja työpöydän laatikossa. Turvautua voi myös naapurin mummoon, joka ammentaa viisautta Kauniista ja rohkeista. On nousuja ja laskuja. Laskuina mainittakoon hivenen outo tyyppi sokkotreffeillä ja entisen heilan vakoilu kiikareilla. Vaan kaikenlaiseen sitä voi sortua heikkona hetkenä. Ja sitten kuitenkin nousta ylös, kiskaista hiihtohousut jalkaan ja opetella sanomaan ei. Ottaa oma elämä omiin käsiin.

Kirja on hulvaton. Se on niin monella tapaa yliampuva, ettei sitä voi ottaa vakavasti. Ja juuri kirjan yliampuva hölmöys tekee siitä raikkaan. Kirjan hahmot ovat pöhköjä, hippasen ärsyttäviä ja kaukana ihanteellisista. He toteuttavat aika montaa naiseuteen liittettyä stereotypiaa ja tekevät juuri niitä juttuja, joihin sortumista kehotetaan välttelemään esimerkiksi aikakausilehdissä. Älä vakoile eksää, älä jemmaa hätäsuklaata... Ja juuri siksi kirjan lukeminen tuntuu niin vapauttavalta.

Oletteko katsoneet Girls-sarjaa? Jos ette, katsokaa. Tällä kirjalla ja sarjalla ei välttämättä näe kovin herkästi yhteyttä, mutta se löytyy. Girlsin hahmot nimittäin ovat aika ärsyttäviä oikkuineen, heidän vastuuntunnottomuus ja räväkkyys järkyttää ja ihastuttaa. Sarja on mahtava ja arvokas, sillä se on tuonut viihteeseen aivan uudenlaisen naisen. Naisen, jonka pintaa ei edes ole kiillotettu. Ja mielestäni Pulkkisen kirjassa voi havaita saman. Kentälle tuodaan juuri se nainen, jota pidetään vähän stereotyyppisen naurettavana ja hölmönä, se nainen, josta varoitellaan naistenlehdissä. Mutta miten lempeästi Pulkkinen käsitteleekään ja kuvaa eräänlaista naiseutta kaikkine hullutuksineen. Se on ihanaa. Ei ole olemassa vain yhtä tapaa olla nainen.

Tosin samaan hengenvetoon on sanottava, että kirjan naiseuden ilmentymä tuntui itsestäni hyvin vieraalta. En voi käsittää ajatusta, että kukaan tarvitsisi neljääkymmentä mekkoa elämänsä aikana, saati samaan aikaan! En myöskään saa kiinni tarpeesta esittää olevansa jotain, mitä ei ole. Eikö se ole jo menneen talven lumia, historian havinaa ja niin edelleen? Mutta etäisyys hahmoon ei haitannut, itseasiassa samaistuminen olisi varmaan aiheuttanut kriisin.

Vaikka kirja on kevyt, se ei jää vain höttöiseksi hömpäksi, vaan siinä on muutakin. Saattaa olla, että yritin vääntää kirjalle enemmän merkityksiä, kuin sillä onkaan, mutta mielestäni kirja kommentoi myös hienosti kevyemmän kirjallisuuden lajia. Se tavallaan tuntuu ottavan kantaa olemalla hömppää, mutta olematta sitten kuitenkaan ihan sitä silotelluinta tavaraa. Kerrankin viihdettä, jota uskaltaisin suositella myös muille. Ja antaa ystävälle luettavaksi.

Kiitos Elmalle kirjasta!


Muissa blogeissa: Kannesta kanteen, Kirjan pauloissa, Kirsin Book Club, Lillin kirjataivas, Luettua elämää, Lumiomena