Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa, Teos 2016

Sivut: 334

Päällys: Jussi Karjalainen

Arvostelukappale

Leena Parkkisen esikoinen Sinun jälkeesi, Max on yksi lempikirjani, ja kotimaisten kirjojen joukossa kuuluu ehdottomasti lukemieni kirjojen viiden parhaan joukkoon. Parkkisen toinen romaani Galtbysta länteen ei aivan samaan yltänyt, vaan jäi hyväksi keskitason kirjaksi. Mutta kolmas romaani Säädyllinen ainesosa sitten taas on makuuni lähes täydellinen romaani ja hipookin samoja sijoja esikoisen kanssa. Huh mikä teos!

Säädyllinen ainesosa on tarina naisista, naisten välisestä kielletystä rakkaudesta ja salasuhteista sotien jälkeen 40- ja 50-luvuilla. Se on tarina ruoasta, kirjallisuudesta ja kustantamoista, sekä vakoojista. Ja se kaikki tapahtuu Turussa ja Tukholmassa, Helsingissä ja Pariisissa. 

Saara on vaimo miehelleen ja kotiäiti pienelle pojalleen. Hän muuttaa perheineen Helsinkiin miehen työn perässä ja haluaa kaiken menevän nyt toisin. Sitten hän tapaa Elisabethin. Naisen, joka on kaikkea muuta kuin Saara. Naisen, jolla on historia. Vaan kuka väittää, ettei historiaa olisi Saarallakin?

Parkkinen kertoo mehevän tarinan, joka rakentuu pala palalta ja tarjoaa vielä lopussakin uutta pureskeltavaa. Vaikka tarina kurkottaa moneen suuntaan, moneen kaupunkiin, moneen asuntoon, keittiöön, juhlaan ja suhteeseen, ja tekee sen hyppelehtien, pysyy tarina silti koossa ja on sujuva. Alkuun vuosiluvut, eri hahmot, eri kaupungit ja väliin ujutetut kirjeet tuntuivat hieman hämmentäviltä, mutta hämmennys hälveni nopeasti kun tarina nappasi mukaansa. Sitten alkoikin lukemisen juhla. Juhla, joka päättyi vasta aamukolmelta kun viimeinenkin sivu oli käännetty. 

Kirjassa lumosi kiinnostava ja yllättävä tarina sekä nautittavan taidokas kerronta, joka oli hyvällä tavalla runsasta ja eläväistä. Tarina vei mukanaan. Ihastuin myös erilaisiin kirjallisiin viittauksiin. Voisin lukea kirjan uudelleen oikeastaan vaikka heti!

Siitä huolimatta kirja ei aivan saavuta täydellisen titteliä, vaikka lähelle pääseekin. Jäin nimittäin kaipaamaan jonkinlaista kasvavaa jännitettä, vähän lisää salaperäisyyttä ja syvyyttä. Kirja on kuin yksi iso arvoitus itse ja siksi yllätyinkin, että monessa kohtaa odottamani jännite jäi uupumaan ja moni asia kuitattiin jonkinlaisella toteamuksella. Kun Elisabeth aikoo opettaa Saaralle ruoanlaittoa, jää lukija odottamaan kutkuttavaa ensikohtaamista kahden - ja mitä vielä, yhtäkkiä kaikki onkin jo tapahtunut, ja lukija on jäänyt siitä paitsi. Kuin olisi joutunut suuren huijauksen kohteeksi!

Sen verran kova tapaus on kuitenkin käsillä, että uskallan suositella tätä monenlaiselle lukijalle vaikkapa kesäkirjaksi. Tässä on sopivissa vahvoha aiheita, laadukasta huumoria ja kaivattua kepeyttä.

Onko liian aikaista sanoa odottavansa kirjailijan seuraavaa romaania?

Ps. Kirjan kansipaperien alta löytyi ilahduttava yllätys. En itse huomannut kuvata kirjaa ilman kansipapareita, mutta Lauran blogista voi käydä katsomassa, mitä kansipaperien alta löytyy.

♥♥♥♥

Muissa blogeissa: Kirjoista ja muista kertomuksista, Kulttuuri kukoistaa, Lukuisa, Lumiomena, P.S. Rakastan kirjoja, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ullan Luetut kirjat, 

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni, Wsoy 2016

Suomentanut: Helinä Kangas

Sivut: 362

Päällyksen kuva: Lía G. / Arcangel 

Päällys: Martti Ruokonen

Elena Ferranten kehutun ja kohutun napolilaissarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni on hyvä, itseasiassa todella hyvä kirja. Taidolla kirjoitettu kirja onnistuu vetoamaan sekä älyyn, että tunteisiin. Kirja on tarkkanäköinen, ovela, raastavan raadollinen, mutta kuitenkin kirjallisuudelle tyypillisellä tavalla taianomainen. Taianomaisuutta lisää salaperäinen kirjailija Elena Ferrante, jonka henkilöllisyys on onnistuttu pitämään salassa jo yli kaksikymmentä vuotta. Huh!

Lilan ja Elenan outo ystävyys, joka kietoitui keskinäiseen kilpailuun ja kateuteen, jossa oltiin välillä kurjia toisilleen ja välillä tarjottiin lämmintä syliä, kiehtoi. Kertojan sisäiseen maailmaan upposi, kuten myös sodan jälkeisen Napolin kaduille, joissa sukujen, perheiden ja ihmisten väliset kaunat yltyivät usein väkivaltaisiksi. Kirjan psykologiset jännitteet kasvoivat, paisuivat ja poksahtelivat. Kirja vei mukanaan niin, että sitä luki yöllä kahteen asti ja seuraavana päivänä aamupalalla loppuun, vaikka moiseen ei aikaa olisikaan ollut.

Mutta - kyllä, tähän liittyy mutta - en tiedä johtuiko se kirjan hypetyksestä, jota olen tässä ennen kirjan lukemista seurannut vai kirjasta ihan itsestään, mutta kovin hekumalliseksi ei lukukokemukseni sitten kuitenkaan noussut. Kyllä, kirja on hyvä, kuten sanoin, mutta paikoin se myös ontui ja kaipaamani huippu jäi uupumaan. Syynä saattoi olla liian korkeat odotukset, sillä odotin koko ajan jotain vähän enemmän, enkä jotenkin osannut tarttua täysillä siihen, mitä jo oli käsillä. Kirja jäikin hieman etäiseksi, mikä söi lukukokemustani.

Lisäksi tarina tuntui paikoitellen junnaavan paikoillaan. Yleensä hyvää kirjaa ei malta laskea käsistään ja samaan aikaan sitä haluaisi säästellä. Tätä kirjaa luin ripeästi ja toisinaan jopa kärsimättömästi, sillä halusin vain saada kirjan päätöksen. Vaikka samaan aikaan nautin kirjan lukemisesta, niin jatkuvat ihmissuhdesotkut, rakkauskuviot ja avioliittojen puntaroinnit myös puuduttivat. Toki ne tarinaan kuuluivat, mutta olisin kaivannut niiden lisäksi, tai niiden sijaan, enemmän syvyyttä kirjaan. Ehkäpä kirjasarja syvenee edetessään? 

Lukemisen jälkeen jäin pohtimaan, että miten suuri vaikutus kirjan hypetyksellä loppujen lopuksi oli. Jos kirjaa ei olisi hypetetty näin paljon, olisinko lukenut sitä yhtä tarkkaan, yhtä puntaroiden ja löytäen kirjan hienouden? Vai olisinko tympääntynyt ihmissuhdesoppaan heti ensi metreillä? Ehkä kirja olisi ollut mielestäni parempi ilman tätä hypeä ja suuria odotuksia? Sitä on tietenkin mahdoton sanoa, sillä kirjaa on lähes pakko tarkastella tämän hypen lävitse. Tässä ei ole enää vain kirja, vaan tässä on hypetetty kirja. Mutta hyvin todennäköisesti kirja olisi mennyt minulta ohi ilman tätä hypeä, ja se taas olisi ollut sääli.

Sillä mielestäni tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Se on hieno, kiinnostava ja taidokas teos, jota lukee mielellään ja joka jättää lukijaansa jäljen.

♥♥♥♥

Muissa blogeissa: Hurja hassu lukija, Kirjakaapin kummitus, kirjakirppu, Leena Lumi, Lukuisa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry him?, Täysien sivujen nautinto,  Ullan Luetut kirjat

Mitä luetaan kesäl... ei vaan syksyllä?

Sunnuntain kahvi- ja lukuhetki.

En varmaan koskaan pääse kunnolla mukaan tähän rytmiin, jossa keväällä mietitään syksyn juttuja ja syksyllä kevään. Minä kun mietin mieluummin kevään juttuja keväällä ja syksyn sitten syksyllä. Sama väärä rytmi (heh heh) pätee uutuuskirjoihin, joista puhutaan yleensä jo puoli vuotta etukäteen. Vaikka kirjallisuus kiinnostaa ja nykyään uutuudetkin - nuorempana en tiennyt yhtään mitä milloinkin julkaistiin - niin pongaan silti kiinnostavimmat uutuudet mieluiten muiden kirjablogeista sekä kirjaston ja kirjakauppojen uutuushyllyistä. Ja nimenomaan silloin kun ne ilmestyvät, en kuukausia etukäteen.

Vaan joskus sitä on paatuneimmankin tehtävä poikkeus. Se poikkeus on nyt, sillä - turhia tässä totuutta kiertelemään - mitäpä sitä ei tekisi tenttiin lukua ja koulujuttuja vältelläkseen! Itseasiassa satuin jo töissä selaamaan erästä syksyn kirjakatalogia ja huomaamaan miten monta kiinnostavaa teosta on tulossa. Jatkoin katalogien selailua kotona ja päätin pitkästä aikaa (tai ehkä ensimmäistä kertaa?) tehdä listan kiinnostavimmista uutuuksista, jotka tahtoisin lukea.

Tässä siis aivan liian pitkäksi venähtänyt lista syksyn kiinnostavimmista uutuuksista, jotka mielelläni lukisin. Mikään lukulista tämä ei ole, sillä mitä luultavimmin en tule näitä kaikkia lukemaan syksyllä, tai välttämättä koskaan. Enemmänkin tämä toimii muistilistana, että mitä voisin lukea. Katalogeja silmäillessä on saattanut myös mennä ohi joitain herkkuja, joten myöskään mikään lopullinen tuomio tämä ei ole. Kunhan nyt on. Kirjat ovat kustantajan mukaan aakkosjärjestyksessä, mutta muuten täysin sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Syksyn 2016 kiinnostavimmat uutuudet

Ren-In: Merkintöjä ruohomajasta (Art House, lokakuu 2016)

Japanin kirjallisuuden rakastetuimmaksi klassikoksi nimitetty Merkintöjä ruohomajasta vaikuttaa seesteiseltä, rauhoittavalta ja ajatuksia herättävältä teokselta. Japani ja japanilainen kirjallisuus kiehtovat, joten tämä oli ehdoton nosto listalle.

Leena Lifländer: Kolme syytä elää (Atena, elokuu 2016)

Kahta naista on nuoruudessa yhdistänyt yksi mies. Kun naiset kohtaavat vuosikymmenien jälkeen sattumalta, nousee unohdettu menneisyys pintaan pyytämättä. Miten tuolloin tehdyt valinnat ovatkaan vaikuttaneet koko elämään. Vahvan oloinen esikoinen, jonka kansista pidän kovasti.

Chigozie Obioma: Kalamiehet (Atena, elokuu 2016)

Afrikkalaiskirjailijan esikoinen on ollut Booker-finalisti ja teosta on verrattu muun muassa Chimamanda Ngozi Adichieen. Melkoisilla odotuksilla kirja on ladattu ja no, edellä mainituista syistä teos minuakin kiinnostaa. Kirjan tarina sijoittuu Nigeriaan ja kertoo veljeksistä, joille kylähullu ennustaa veljensurmaa. Seurauksena on traagiseksi venyvä tapahtumaketju.

Mari Manninen: Yhden lapsen kanssa - Kymmenen tarinaa kiinalaisista perheistä (Atena, lokakuu 2016)

Millaisia tarinoita löytyy Kiinan yhden lapsen politiikan takaa? Siitä kertoo tämä kirja. Vaikuttaa rankalta ja kiinnostavalta, sillä yhden lapsen politiikka Kiinassa ei suinkaan ole ollut ongelmatonta vaan kaikkea muuta.

Yu Hua: Elämänkaari (Aula & Co, syyskuu 2016)

Teoksen elokuvasovitus kiellettiin Kiinassa, joten tottakai kirjailija nousi samassa tunnetuksi maailmalla. En kiellä, etteikö kirja kiinnostaisi minuakin etenkin tästä syystä. Kirja kertoo vanhasta miehestä Fuguista ja hänen elämästään. Hän tuhlasi perheensä omaisuuden ja siirtyi sen jälkeen viljelemään maata. Kiinan historian merkittävät käänteet kuten sisällissota, nälänhätä ja kulttuurivallankumous linkittyvät miehen elämään. Vaikuttaa mielenkiintoiselta! 

Kate Morton: Salaisuuden kantaja (Bazar, syyskuu 2016)

Mortonista on tullut kolmen kirjan perusteella minulle luottokirjailija, kun kaipaan kevyttä ja mukanaan vievää kirjaa. Kartanoita, sukudraamoja ja salaisuuksia - toimii! Syksyllä suomennetaan jälleen yksi Morton ja se on ehdottomasti lukulistallani, vaikka katalogin perusteella tarina salaisuutta kantavasta Laurelista ei ihan hirveän suuria odotuksia herätäkään.

Steven Rowley: Lily ja mustekala (Bazar, lokakuu 2016)

Kirja on kertomus Tedistä, jonka rakkain ystävä on koira, jonka otsasta löytyy "mustekala". Ted ei halua menettää ja päästää irti ainoasta ystävästään. Kuulostaa oudohkolta, mutta juuri siksi kiinnostavalta. Kiinnostukseni kasvoi, kun luin esikoisen oikeudet ostetun lähes miljoonalla dollarilla ja että kirjan oikeudet on myyty 11 maahan. Siis kirjan, jossa kerrotaan miehen ja koiran välisestä ystävyydestä? Okei, onhan tämä nyt pakko lukea!

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva (Bazar, elokuu 2016)

Humoristiselta kuulostava kirja vauvan odottamisesta ja vuodatus kaikesta siitä "mitä neuvolan oppaat unohtivat kertoa" ei varsinaisesti kuulosta aiheelta, josta olisin kiinnostunut. Mutta Karoliinan blogia jonkin verran lukeneena olen utelias hänen teoksensa suhteen ja saattaa kirja ainakin kokeiluun päätyä. 

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa (Gummerus, elokuu 2016)

Tässä kirjassa ensimmäisenä kiinnostukseni herätti kirjan kannet. Sekä myöhemmin katalofin kuvaus: "traaginen mutta toiveikas tarina nuoresta malariantutkijasta". Kirja sijoittuu sekä Suomeen, että Pohjois-Thaimaahan. Olenkohan koskaan lukenut Thaimaahan sijoittuvaa kirjaa? Tämä kirja on hyvin mahdollisesti yksi niistä, jotka ainakin luen syksyllä.

Muriel Barbery: Haltianelämää (Gummerus, syyskuu 2016)

Kirjailijalta lukemani Siilin eleganssi on yksi elämäni kirjoista, sielukirja, joten onhan se melkein pakko kokeilla myös tätä uutuutta. Hieman vierastan ajatusta lapsista yliluonnollisine kykyineen, mutta mahdollisuuden kirjalle aion silti antaa. Jännityksellä odotan.

Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus, heinäkuu 2016)

Myönnän, ettei kirjan aiheet, sota ja rakkaus sodan aikaan, ole kiinnostuslistallani kovin korkealla, mutta kun seuraamani bloggaaja - joka harmillisesti on lopettanut bloginsa kirjoitamisen - kirjoittaa kirjan, niin lukulistallehan se kolahtaa. Kirjalla on ihana nimi ja kannet!

Karl Ove Knausgård: Syksystä (Like, elokuu 2016) & Talvesta (Like, lokakuu 2016)

Hiton Knausgård! Vaikka Taisteluni -sarja on vielä pahasti kesken, on nämä nakattava lukulistalle kuin pakon saneleman. Sen verran koukussa miehen kerrontaan olen. Nämä kaksi kirjaa ovat ensimmäiset neljäosaisesta henkilökohtaisesta ensyklopediasta. Siinä on lyhyitä tarinoita vuoden jokaiselle päivälle. Jännää!

Sjón: Valaan suusta (Like, syyskuu 2016)

"On vuosi 1635. Taikausko, köyhyys ja julmuus hallitsevat Islantia. Roviolla poltetaan kirjoja ja miehiä." En yleensä hirveästi välitä näin kauas historiaan sijoittuvista kirjoista, joissa taikausko ja myytit heräävät eloon, mutta kun kyseessä on Islanti, niin johan muuttuu ääni kellossa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta Poika nimeltä kuukivi, josta pidin.

Emma Cline: Tytöt (Otava, elokuu 2016)

Tästä kirjasta on kohistu niin paljon, että jopa minä olen siitä kuullut! Nimittäin tästä esikoisesta on käyty melkoista tarjouskilpailua niin amerikkalaisten kuin muidenkin kustantamoiden kesken ja käännösoikeudet on myyty jo 34 maahan. Huh! Kirja kertoo 14-vuotiaasta Eviestä, joka on yksinäinen ja tylsistynyt, kunnes hän rakastuu tapaamaansa hippityttöön, jonka kanssa hän päätyy kommuuniin. Kun rakkauden huuma häviää, paljastuu karu totuus idyllin taustalla. Ehdottomasti luettava.

Klas Östegren: Twist (Siltala, syyskuu 2016)

"Mistä kertomus alkaa? Alkaako se sinä kesäisenä aurinkoisena iltapäivänä kalaretkellä saaristossa, kun tyttö ja poika rakastuvat ja Twist and Shout soi? Vai 80-luvulla, kun sama pari tapaa jalavien alla Tukholmassa ja rakastuu uudestaan? Vai vasta uudella vuosituhannella, kun kuolema on parin jo erottanut? Ensimmäisen ujon suudelman ja murheellisen muistotilaisuuden väliin jännittyy lähes viidenkymmenen vuoden historia. Kokonainen elämä, kiitävä hetki." Kirjan aiheet tuntuvat runsailta: hyväksikäyttö, korruptoituneet rakennushankkeet, politiikka. Kiinnostaa!

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (Tammi, syyskuu 2016)

Murakami pääsee listalle, sillä kaikista vastahankauksista huolimatta kirjailija jaksaa kiehtoa. Melkein odotan, ettei jaksaisi! Tämän kirjan lukemisen kanssa minulla ei ole kiire, eli en välttämättä tule syksyn aikana lukeneeksi. 

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi (Tammi, syyskuu 2016)

Romaani bloggaajasta, täydellisyyden tavoittelusta ja stalkkerista? Kuulostaa sen verran kiehtovalta, että lukulistalle menee. Kirjailijalta aiemmin lukemani Purkaus oli ainakin hyvä.

Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi, elokuu 2016)

Janet Frame oli kirjailija, jota hoidettiin psykiatrisessa sairaalassa skitsofreenikkona aiheettomasti. Myöhemmin hän nousi maailmanmaineeseen teoksillaan. Tarina kirjailijasta, kirjoittamisen pakosta ja kuinka sanat voivat pelastaa ihmisen. Kirja kuulostaa todella kiehtovalta ja olenhan edelleen hulluna kirjoihin, joiden aiheena on kirjoittaminen, joten lukulistalle menee!

Joel Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia (Tammi, elokuu 2016)

En ole lukenut kirjailijalta aiemmin suomennettua teosta, mutta tämä toinen kiinnostaa. Sukudraamaa, johon liittyy rikkaita serkkuja, kultaisia muistoja lapsuudesta ja selkeästi jonkinlaisia salaisuuksia. Kuulostaa kiehtovalta, sillä kaikki sukudraamat tuntuvat olevan nyt mieleeni.

Maja Lunde: Mehiläisten historia (Tammi, elokuu 2016)

Tämä kirja sijoittuu samaan aikaan kauas menneisyyteen, että pitkälle tulevaisuuteen. Kaikki kietoutuu mehiläisten ja mehiläisten hoidon ympärille. Ja tulevaisuudessa siihen, kuinka pölytys tehdään käsin - ovatko kaikki mehiläiset jo kuolleet? Sellainen aihe, jota en tahdo sivuuttaa.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, elokuu 2016)

Lisää japanilaisia romaaneja, kyllä kiitos! Tätä on englanniksi blogeissa jo luettu ja kehuttu, joten muiden hehkutuksen vuoksi nousee omallekin lukulistalle. Tarina vaikuttaa kiinnostavalta. Se on kertomus vanhasta professorista, jonka muisti ulottuu vain 80 sekunnin päähän, häntä nuoremmasta taloudenhoitajasta, taloudenhoitajan pojasta sekä heidän yhteiselämästään. Saa luvan olla niin hyvä, kuin mitä väittävät.

Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62, Kirja Kolme: Matka (Wsoy, elokuu 2016) & Kirja neljä: Pioneerit (Wsoy, lokakuu 2016)

Lisää Kepleriä jee! Ihastuin ikihyviksi kahteen ensimmäiseen osaan ja siitä asti olen odottanut jatkoa. Olen näiden suhteen varmaan yhtä malttamaton kuin näiden varsinainen kohdeyleisökin! 

---

  
Pari huomiota yhteenvetona listasta: 

1. Listalla on paljon Japaniin tai Kiinaan linkittyvä kirjoja, joten se saattaa olla tulevan syksyn teema. En pane pahakseni!

2. Kuten perusteluista voi huomata, lukulistalleni päätyy kirjoja mitä erilaisimmista syistä. Milloin syynä on kauniit kannet, milloin tuttu tai puolituttu kirjailija, milloin kirjan julkaisemiseen liittyvä kohu, milloin kirjan sijoittuminen kiehtovaan paikkaan ja ties mitä. Itse kirjan tarina tuntuu välillä jäävän ihan sivuseikaksi. 

Oletteko te ehtineet kurkata syksyn uutuudet ja löytyykö lukulistalta samoja? Puuttuuko listaltani selkeästi joku helmi?

Anja Snellman: Antautuminen

Anja Snellman: Antautuminen, Wsoy 2015

Sivut: 325

Kannen kuva: Anja Snellmanin lapsuudenkuva

Kansi: Martti Ruokonen

Tiedän, että toisille tulee jo näppyjä, kun joku edes mainitsee sanan erityisherkkä. Ymmärrän sen, sillä aihe on noussut lyhyen ajan sisällä tapetille ja ollut esillä suurin piirtein kaikkialla, ja etenkin kun sen innoittamana joka toinen tuntuu diagnosoivan itsellään erityisherkkyyden. Minusta tämä on kuitenkin edelleen aihe, josta on syytä puhua. Erityisherkkyyden ymmärtäminen kun lisää taas vähän muiden ihmistä ymmärtämistä.

Anja Snellmannin uusin teos Antautuminen kertoo erityisherkkyydestä, ja ilmeisesti aika vahvasti kirjailijasta itsestään. Olen aiemmin lukenut Snellmannilta pari teosta, mutta en hirveästi niistä innostunut. Kaimani arvio kuitenkin sai minut tarttumaan tähän uusimpaan - ja hyvä niin. Antautuminen oli kelpo kirja, tasaisen keskiverto, mutta keskivertoa enemmän ajatuksia herättävä.

Mitä on olla erityisherkkä? Se on äärimmilleen paisuvia tunteita, palasiksi hajottavaa surua ja räjähtää onnellisuutta. Se on värejä, jotka voi maistaa. Vaatteita, joiden tulee tuntua hyvältä päältä. Se on muiden katseita, joiden kohteena ei pysty olemaan.  Se on arkuutta, aistiherkkyyttä, ylivirittyneisyyttä ja ulkopuolisuutta. Sitä on vaikea selittää, vaikea ymmärtää. Jonkun silmissä erityisherkkä saattaa olla yhtä kuin vain vaikea ihminen. Turhasta hermostumista, turhan pelkäämistä, turhaa oikuttelua. Kirjassa nouseekin erityisherkkyyden lisäksi pintaan ulkopuolisuus ja normiin pakottamisen tarve.

Kirja kosketti, sillä löysin sen sivuilta itseni. Vaikka oma herkkyyteni ei erityisherkkyydeksi yllä, oli kirjassa paljon kohtia, jotka olisivat voineet olla minun kirjoittamiani. Kun vaatekaappi on täynnä samanlaisia, mukavia vaatteita, jotka käytetään puhki, koska ne eivät hierrä, kierrä tai purista. Kun ei voi katsoa kuin "hyvän mielen elokuvia" näkemättä painajaisia tai lukea uutisia ilman sydäntä puristavaa ahdistusta. Kun haluaa kaiken pysyvän samanlaisena ja silti kyllästyy sekunneissa. Kun pelkää olla yksin, eikä mitään muuta halua kuin olla yksin. Yksi kohta herätti oman lapsuusmuistoni niin kirkkaasti eloon, että ahdisti melkein yhtä paljon kuin kaksikymmentä vuotta sitten, kun kaikki tapahtui. Kun ei osannut kertoa, kukaan ei ymmärtänyt, ja sitten pidettiin vain hankalana ja yritettiin pusertaa samaan muottiin. Koska kuka nyt kouluruokailusta voisi ahdistua? En tiedä mikä teille oli pahin paikka lapsuudessa, minulle se oli koulun ruokala. Ja niin oli kirjan päähenkilöllekin.

Vaikka kirja oli minusta lukemisen arvoinen, kiinnostava ja samastumispintaa tarjoava, niin mietin silti, että miksi tästä on tehty näin älyttömän pitkä? Reilu 300 sivua saman toistoa, vaikka vähän vähemmälläkin jo uskoisi. 200 sivun jälkeen alkoikin lukutahtini hiipua, sillä kirja ei tuntunut tarjoavan enää mitään uutta. Toisekseen valitan samasta mistä muutama muukin, nimittäin kirja tuntuu selittävän ja pistävän kaiken erityisherkkyyden piikkiin. Sanoinkin jo, että kirjassa on kohtia, joista tunnistin itseni. Mutta toisaalta kirjassa on useita kohtia, joista varmasti melkein jokainen voisi löytää itsensä ilman, että asialla olisi mitään tekemistä erityisherkkyyden kanssa.

Kirjasta kumpuaa hyväksymisen tarve, tai ainakin ymmärryksen. Sitä minäkin peräänkuulutan, että olisi enemmän ymmärrystä sille, että meitä ihmisiä on niin erilaisia. Toisille pienet jutut voivat olla maailman suurimpia, ja toisten maailman suurimmmat jutut eivät merkitse toiselle mitään. Mutta ajattelen myös, että kun on herkkä, etenkin erityisherkkä, on tärkeintä kuitenkin ensin hyväksyä itse itsensä.

Oletteko te lukeneet kirjan ja millaisia ajatuksia se teissä herätti? Olisi kiinnostavaa kuulla.

♥♥♥ 

Muissa blogeissa: Bookishteaparty, Järjellä ja tunteella, Kirjapolkuni, Marjatan kirjaelämyksiä, Rakkaudesta kirjoihin 

Arnaldur Indriðason: Mies järvessä

Arnaldur Indriðason: Mies järvessä, Blue Moon 2010 (2004)

Suomentanut: Seija Holopainen

Sivut: 330

Kuten aika moni blogini lukija varmaan jo tietää, en juurikaan innostu dekkareista. Uskollisesti yritän niitä silloin tällöin lähestyä, mutta viileiksi ovat välimme jääneet. Kunnes tämän vuoden maaliskuussa kohtasin Arnaldur Indriðasonin ja lämpenin niinkin paljon, että luin kirjailijalta kolme dekkaria putkeen. Islantilaisuus, lakoninen kerronta ja kirjojen synkkyys ihastutti. Huhtikuussa jatkoin kirjailijan parissa lukemalla häneltä neljännen suomennetun teoksen Mies järvessä. 

Mies järvessä alkaa luurangosta, joka löytyy erään järven pohjasta Islannista. Luuranko on vanha, joten tapauksen selvittäminen vaatii sukellusta muutaman vuosikymmenen taakse. Niinkin yllättävään paikkaan, kuin 1950-luvun Itä-Saksaan. Kirjassa kulkeekin rinnakkain kaksi tarinaa; opiskelijat 1950-luvun Itäsaksassa, joka linkittyy kirjan nykyisyyteen Islannissa. Vaan millä tavalla?

Enpä olisi uskonut koskaan pitäväni dekkaria näin mielenkiintoisena. Minun kohdallani mielenkiinto ei koskenut vain rikosta, vaikka toki sitäkin, vaan enemmänkin millaiset kasvot Itä-Saksa sai kirjassa ja mitä se tarkoittaa Islannin historian kannalta. Minusta Arnaldurin tapa upottaa rikokset menneeseen on toimivaa, kiinnostavaa ja ennen kaikkea uskottavaa. Islanti kun ei kovin korkealle murhatilastoillaan - onneksi - pääse, niin voisi tuntua kaukaa haetulta  yrittää ujuttaa rikoksia väkisin Islannin "nykyisyyteen". Joskin odotan, että sellaisenkin dekkarin saisin Arnaldurilta lukea!

Edelleen näiden dekkareiden suurin anti itselleni on Islanti, sillä näistä välittyy tuosta kiehtovasta maasta kaikkea suurta, mutta myös pientä, mitä ei välttämättä kukaan hoksaisi edes kertoa. Mutta ovat nämä dekkareina muutenkin toimivia. Kuten jo yllä mainitsin, pidän kirjojen synkkyydestä ja hieman lakonisesta kerronnasta. Synkkyys ei kuitenkaan synny hurjista ja raastavista rikoksista, vaan tunnelmasta. Rikokset kun ovat usein jollain tasolla "ymmärrettäviä", joten se lisää kirjojen uskottavuutta.

Ja mitä sitä kieltämään, että onhan näitä helppo ja mukava lukea. On helppo pujahtaa tarinaan, jonka päähenkilöt ovat tuttuja, kaava toistuu samankaltaisena, mutta silti kirja onnistuu tarjoamaan pientä purtavaa aivoille ja yllättämään. Helppoa, mutta ei höttöä eikä aivotonta. Sopii erityisesti opiskelujen ylikuormittamille aivoilleni.

Arnaldurin dekkareista tulen varmasti jatkossakin kirjoittamaan, sillä viides suomennettu (!) on jo hetken odottanut yöpöydällä lukuvuoroa. Arlandurista onkin näyttänyt tulevan minulle kirjailija, jonka seuraava teos löytyy aina valmiina yöpöydältä, jotta siihen voi tarttua koska vain. Aika hurjaa minulle, joka en tosiaan näiden lisäksi juurikaan dekkareita lue!

♥♥♥  

 Muissa blogeissa: Tarukirja

Viimeksi kesken jääneet

Jätän harvoin kirjoja kesken. Tunnen kirjamakuni sen verran hyvin, ettei luettavakseni useinkaan valikoidu täysiä huteja. Vaikka kirja ei aina olisikaan juuri omaan makuuni, saattaa se silti olla lukemisen arvoinen ja kiinnostava. Tästä syystä tarve jättää kirjoja kesken ei ole akuutti kovin usein.

Mutta kun kohdalle osuu se huono kirja, niin... olen todella surkea jättämään kirjoja kesken! Vaikka aavistelisin jo kirjan alussa, ettei tämä ole nyt yhtään sitä mitä kaipaan, saatan silti sinnitellä kehnonkin kirjan väkisin loppuun. Ai miksi?

Kun olen jo päätynyt pisteeseen, että kirja on käsissäni, on siihen syy, joten myös perääntymiseen tulee olla syy. Jos huomaan heti muutaman sivun jälkeen, että kirja on ihan kukkua, on se helpompi jättää sivuun. Mutta jos olen päässyt jo muutaman kymmenen sivun eteenpäin, alkaa kynnys kasvaa. Kannattaako kirja jättää kesken, kun on jo lukenut "niin paljon"? Entä jos kirja paranee loppua kohden? Pitäisikö kuitenkin sinnitellä? Eikös se juuri kasvata, kun hyppää oman mukavuusalueensa ulkopuolelle? Huo-o-o-oh.

Tämä kevät on tästä syystä ollut melko poikkeuksellinen, sillä minulla on jäänyt useampi kirja kesken, ja mikä vielä poikkeuksellisempaa, ne ovat jääneet kesken luettuani kirjoista reippaasti yli sata sivua! Kirjoja yhdistää myös se, että ne kaikki ovat tämän kevään uutuuksia. Huh, kreisi meno täällä siis!
Viimeksi kesken jääneet (uutuudet):

♥ Kate Atkinson: Hävityksen jumala (2016)

Ei voi sanoa, etteikö tätä kirjaa olisi yritetty lukea. Varasin kirjan kirjastosta ja luin sinnikkäästi reilut sata sivua, kun kirja piti palauttaa seuraavalle varausjonossa olevalle. Kirja ei napannut. En kuitenkaan halunnut antaa periksi, joten varasin kirjan uudelleen. Mutta kun kirja sitten makasi jo toistamiseen yöpöydälläni koskemattomana, oli pakko myöntää, että ei kiinnosta. Ei kiinnostanut enää tippaakaan mitä kirjan henkilöille oli tapahtunut tai tapahtuisi. Aiemmin kirjailijalta lukemani Elämä elämältä oli ihan ok ja Ihan tavallisena päivänäkin miellytti, mutta tämä ei vaan vienyt mukanaan. Harmi, sillä moni on kertonut kirjan lopun olevan järisyttävä! 

♥ Sarah Winman: Merenneidon vuosi (2016)

Kirjailijalta aiemmin lukemani Kani nimeltä jumala oli huikea, joten kovasti odotin tätä uutta suomennosta. Alku vaikuttikin ihan hyvältä, mutta sitten alkoi vauhti hiipua ja hieman yli sadan sivun jälkeen totesin, ettei tämäkään kirja kiinnosta. Tarina alkoi tuntua kädenlämpöiseltä, jotenkin liian tutulta ja tylsältä. Ei kiinnostanut niin paljon, että olisin jaksanut jatkaa.  

♥ Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa (2016)

Kirjan nimi varmaan kertoo kaikki syyt, miksi tähän kirjaan koskaan tartuin kaikista hömppävaroituksista huolimatta. Pieni kirjapuoti Pariisissa, voi autuus ja onni. Tai voi "oksennushömppä", kuten minä kirjan määrittelisin. Aivan tajutonta soopaa, joka on vieläpä kirjoitettu kehnosti. Luin tätä kun kaipasin aivojen nollausta, mutta siinä vaiheessa kun huomaa, että kirjaa voi lukea aivot off-tilassa, toinen silmä kiinni, eikä tarinasta tipu kyydistä vaikka ihan jokaisessa juonikuvioissa ei pysy mukana, niin ei kirja nyt ihan hirveästi voi antaa edes siihen nollaukseen. Kirja jäi kesken, mutta huomioitavaa on toki se, että vasta 140 sivun jälkeen. Kirjassa on kuitenkin joku pieni vetovoima, onhan se ylistys kirjallisuudelle ja jos kaipaa kunnon aivotonta hömppää, niin tässä sitä on!

Oletko sinä lukenut nämä? Mikä kirja sinulta on jäänyt viimeksi kesken?

Aiemmin olen postannut kesken jääneistä kirjoista täällä.