lauantai 31. toukokuuta 2014

Toukokuisia kirjakuulumisia


Hätkähdin äsken tajutessani, että tänään on toukokuun viimeinen päivä ja kuukausikoosteen aika. Huomenna eletään jo kesäkuuta. Aika kuluu niin, ettei tahdo enää perässä pysyä. No mutta, tarkoitukseni ei ollut jälleen kerran ihmetellä ajankulua vaan kertoa toukokuusta. Kurjan huhtikuun jälkeen koittaneesta paremmasta kuukaudesta, jolloin illat ovat jo valoisammat ja puihin ilmestyy lehdet.

Toukokuun kohokohtana täytyy mainita Turun kirjabloggaajien tapaaminen, johon minäkin osallistuin. Oli pitkästä aikaa kiva nähdä useampi kanssabloggaaja, ja tutustua jälleen muutamaan uuteen kasvoon blogien takana. Erityisen mukavaa oli, kun tapaamine järjestettiin täällä Turussa ja mukana oli turkulaisia kirjabloggaajia. Harvemmin kun on mahdollisuus lähteä muualla järjestettäviin tapaamisiin ja toisaalta on kutkuttava nähdä bloggaajia, joiden kanssa asuu samassa kaupungissa. Toki muuallakin asuvia bloggaajia olisi mukava nähdä enemmänkin.

Toinen erityismaininta menee eräälle lauantaipäivälle, jonka vietin poikaystäväni kanssa Tampereella. Reissun virallinen ja tärkein syy oli käydä tutustumassa Tampereen taidemuseon Muumilaaksoon, joka oli juuri niin kiva kuin odotinkin. Ateneumissa käymisen jälkeen nimittäin halusin ehdottomasti päästä näkemään loputkin kokoelmasta sekä huikean nukkekodin, jonka Tuulikki Pietilä, Pentti Eistola ja Tove Jansson ovat aikoinaan yhdessä rakentaneet. Päivä oli menestys ja nukkekodin tutkimiseen meni pitkä tovi. Muut pitkät tovit vietimme Tampereen kahviloita kierrellen.

Toukokuussa olen lukenut vähän mitä on käteen sattunut osumaan, lähinnä kirjastosta herätelainoina kotiin tuotuja kirjoja. Luin myös kaksi pitkään kesken ollutta paksukaista loppuun. Kyseessä olivat Harry Potter ja liekehtivä pikari sekä Harry Potter - Legenda. Kuukauden parhaimmat kirjat olivat Omavaltaista menettelyä, jonka nimen muistan aina väärin sekä Meriharakat. Tove Janssonin Seikkailu merenpohjassa -kirjasta on tulossa arvio myöhemmin.

Toukokuun luetut:

J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (luettu aiemminkin)
Stephen King: Carrie
Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
Bob McCabe: Harry Potter - Legenda
Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi
Wolf Kankare: Miska Pähkinä (sarjakuva)
Tove Jansson: Moomin and the Sea (sarjakuva)
Susan Fletcher: Meriharakat
Tove Jansson: Seikkailu merenpohjassa (arvio tulossa)

Sivuja yhteensä: 2555

Sivujen lukumäärä on tällä kertaa melko hämäävä, sillä yllä mainitsemistani paksuista kirjoista luin suurimman osan jo ennen toukokuuta. Halusin tänä vuonna, ensimmäistä kertaa ikinä, laskea vuosittaisen sivumääräni ja päätin yksinkertaistaa sen niin, että lasken sivumäärän aina sille kuukaudelle, jolloin kirjan luen loppuun ja siitä bloggaan. En siis ole lukenut toukokuussa 2555 sivua, mutta se on tässä kuussa loppuun lukemieni kirjojen yhteinen sivumäärä. Heh, luultavasti asia ei ole tärkeä kuin minulle, mutta selvyydeksi kuitenkin.

Toukokuussa haalin hyllyyni myös "muutaman" teoksen:

Tove Jansson: Reilua peliä
Tove Jansson: Kevyt kantamus
Tove Jansson: Taikurin hattu
Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (Kiitos Leena! ♥)
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Anita Amirrezvani: Kukkien verellä kirjottu
Bernard Beckett: Genesis
Kate Chopin: Herääminen 
Mende Nazer: Orja (minulla kyllä on jo tämä, mutta...)

Sen verran pitkä on uusien kirjojen lista, että virittelen jälleen kerran jonkin sortin projektia liittyen oman hyllyn lukemattomiin teoksiin. Olen jopa hieman kaavaillut tekeväni blogiin ihan oman listan oman hyllyn kirjoista. Listasta voisin sitten yliviivata luettuja. Tosin en tiedä miten se käytännössä toimisi, jos ja kun tulee uusia kirjoja, mutta pohdiskelen tätä vielä. TBR 100 -lista kun sai jokin aika sitten häipyä (lista ei enää oikein ollut ajankohtainen) ja toki listafriikkinä kaipailen jo kovasti tilalle uutta. Mutta katsotaan, mitä mitä tämä kesä tuo tullessaan. Toivottavasti ainakin lämpimiä säitä ja aikaa lukea.

Ja lopuksi se tärkein: Paljon onnea kaikille valmistuneille! Ja ihanaa kesää ihan jokaiselle!

torstai 29. toukokuuta 2014

Susan Fletcher: Meriharakat



Susan Fletcher: Meriharakat
Suomentanut: Jonna Joskitt
Sivut: 384, Like 2008
Kannet: Tommi Tukiainen
Alkuteos: Oystercatchers, 2007

Ihastuin Susan Fletcheriin syvästi viime vuonna, jolloin luin häneltä kirjat Tummanhopeinen meri, Noidan rippi ja Irlantilainen tyttö. Kirjat olivat loistavia - jopa täydellisiä - joten osasin odottaa paljon Meriharakoiltakin. Ja hyvä kirja onkin. Tosin siinä missä Tummanhopeinen meri ja Irlantilainen tyttö kuuluvat parhaimpiin koskaan lukemiini kirjoihin, niin Meriharakat jäi samalle tasolle kuin Noidan rippi. Se on hyvä, laadukas ja hieno kirja, mutta ei kuitenkaan yllä täydelliseksi. Fletcherin kirjoista se ei nouse suosikikseni. 

Amy makaa sairaalasängyssä koomassa. Hän on maannut siinä jo pitkään, viettänyt siinä samassa sängyssä jo useat syntymäpäivänsä. Moira istuu hänen vierellään ja kertoo tarinaa. Kertoo tarinaa Moirasta, siitä kuka hän oli ja kuka hän on nyt. Hän kertoo lapsuudestaan, ja älykkyydestään, jonka vuoksi hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen. Kuinka hän ymmärsi tieteitä paremmin kuin ympärillään olevien ihmisten käytöstä. Hän kertoo katkeruudestaan Amya kohtaan. Hän kertoo surusta, petturuudesta ja mustasukkaisuudesta, mutta myös rakkaudesta ja onnesta.

Tarina on kiinnostava, mutta täytyy heti sanoa, että se ei täysin vakuuttanut minua. Alku on hyvä, siitä tulee mieleen Irlantilainen tyttö, mutta jossain kohtaa tarina vaihtaa suuntaa, eikä uudet maisemat olekaan alun veroisia. Tarina tuntui karkaavan ja kokonaisuus jäi jotenkin hieman rakeiseksi, se ei ollut ehtinyt hioutua huippuunsa. Odotin koko ajan koomassa olevan Amyn nousevan suurempaan rooliin ja petyin hieman, kun Amy jäi Moiran muiden ongelmien varjoon. Kirja ei koskettanut minua samalla tavalla kuin Fletcherin muut kirjat. Kirjan surunsävyisä ja melankolinen tunnelma on kuitenkin vahva ja vangitseva,  se kuljetti jonnekin suolaisten merituulien ja routaisen maan ääriin. Ja kirjailijan hienovarainen, jopa runollinen kerronta on jälleen ylistyksen arvoinen.

Fletcherin kerronta on aina vain uskomattoman taidokasta ja kaunista. Kuinka sanat ja lauseet voivatkaan asettua niin taiten, tehden lukemisesta suurta nautintoa. Samaan aikaan kieli on kuitenkin sopivan yksinkertaista ja kertovaa. Se ei nojaa vain omaan hienouteensa tai leiki kielellä, ei kikkaile turhaan. Olen alusta alkaen ihaillut Fletcherin kerrontaa ja jälleen hän onnistui lumoamaan minut uudelleen, yllättämään neroudellaan. Luin suomennoksen, joka tuntui moitteettomalta ja alkuteosta lukematta uskallan väittää, että suomentaja on onnistunut hienosti välittämään työllään alkuteoksen tunnelman ja kielen kauneuden.

Fletcherin kirjat ovat hitaampia, suurten tunnelmien ja tuulien kirjoja. Niissä pienet hetket saavat paljon tilaa. Kirjat eivät kuitenkaan taita tylsyyteen tai ole junnaavia. Tummanhopeinen meri ja Irlantilainen tyttö tuli luetuksi lähes yhdellä istumalla. Tosin siinä Meriharakat tekee poikkeuksen. Kirja ei ole tylsä, mutta muutamassa kohdassa koin kirjan jäävän vatvomaan sekä nojaavan toistoon liikaa. Kirjan hitaus tuntui välillä nimenomaan hitaalta, ei ihanan rauhalliselta ja verkkaiselta, mikä yllätti minut. En olisi koskaan uskonut Fletcherin äärellä joutuvani laskemaan kirjaa kädestä hitauden vuoksi. Nyt tein niin, useamman kerran.

Se, että koin kirjan paikoitellen liian hitaaksi johtui varmasti osittain juuri siitä, että tällä kertaa tarina jäi etäisemmäksi. Ehkä se ei ollut tarpeeksi minua, että olisin saanut siitä kaiken sen irti, mitä muista Fletcherin kirjoista. Moira ja Amy eivät onnistuneet pääsemään iholleni.

Monet kuitenkin pitävät Meriharakoita kirjailijan parhaana, ja luulen, että ellen olisi lukenut aiemmin jo muita hänen kirjojaan tai jos odotukseni olisivat olleet maltillisemmat, olisi kirja noussut minullakin suurempaan suosioon. Nyt se kärsi vertailun ja suurten odotusten alla. Mutta kuten sanoin, kirja on todella hyvä. Taattua Fletcheriä, jossa yhdistyy kaunis kieli ja koskettava tarina. Ei Fletcher turhaan ole yksi lempikirjailijoitani ja toivon todella, että hän tulee kirjoittamaan vielä monta tällaista teosta. Teosta, joiden äärellä ymmärtää, miksi on koskaan hurahtanut kirjallisuuteen näin totaalisesti. 


torstai 22. toukokuuta 2014

Tärkeä kirjallinen kohtaaminen: Tove Jansson


Siitä on jo pitkä tovi, kun Leena haastoi minut kertomaan itselleni tärkeästä kirjallisesta kohtaamisesta. Olen miettinyt haastetta pitkään, pyöritellyt mielessäni ja käsissäni eri kirjoja. Pohtinut ja punninnut. Miten niin monien tärkeiden sielukirjojen seasta osaisin valita vain yhden? Mahdotonta. 

Kunnes luin haasteen säännöt vielä kerran: "Kerro kirjasta, joka on ollut sinulle tärkeä tapaaminen. Ehkä kyseessä on kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai jonka tapahtumat ovat saaneet sinut kulkemaan jonkin tärkeän matkan."

Tiesin mikä kirja se oli. Kirja, joka oli saanut minut kulkemaan tärkeän matkan kirjallisesti, kuvainnollisesti kuin konkreettisestikin. Yhdeltä matkalta sain jalkoihini rakot - kiitos huonon kenkävalinnan - ja mukaani monta haavetta ja hymyä. Muilla matkoilla säästyin onnekseni rakoilta, mutta hymyltä ja riemulta en. Näistä konkreettisista matkoista on tulossa vielä aivan oma postauksensa - nyt haluan kertoa mikä minut niille matkoille lähetti.

Boel Westin: Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä oli ensimmäinen varsinainen Tove Janssonista lukemani elämänkerta. Kirja johdatti minut suuren taiteilijan töihin ja elämään niin, ettei sen vaikutus ole vieläkään hälvennyt. Vaikka Tove Jansson on jo lapsuudessani vaikuttanut taiteilija, johon ihastuminen on ollut helppoa ja vaivatonta, niin vasta Westin kirjoittamaa kirjaa lukiessa aloin ymmärtää enemmän. Tuntuu kuin kaukana pysytellyt ihailemani taiteilija olisi yhtäkkiä tullut lähemmäs. Tuohon asti hän oli ollut minulle vielä etäinen, oikeastaan vain suuri taiteilija. Westinin teoksen jälkeen tajusin hänen olleen myös mitä ihastuttavin ja mielettömin nainen, ihminen.  Ja kirja sai minut janoamaan lisää.

Halusin tietää Janssonista kaiken ja heti, nähdä hänen tekemänsä työt ja lukea hänen kirjoittamansa teokset, joista osa oli ja on edelleen lukematta. Westinin teos oli sysäys kaikkeen. Sysäys ihastumiseen ja ymmärtämiseen. Westinin teoksen jälkeen olen lukenut lisää, kokenut ja nähnyt uutta. Pikku hiljaa olen hankkinut Janssonin teoksia omakseni. Westin teos oli se alku, joka vaadittiin, että luin lisää, koin lisää ja nousin bussiin nähdäkseni lisää.

Westinin teos kuljetti minut tapaamaan Tove Janssonin. Valitettavasti todellinen tapaaminen oli jo tuolloin mahdottomuus, mutta tapasin hänet kirjoissa, tauluissa, Ullanlinnan ateljeen liepeillä. Kävin sanomassa hei Hietaniemessä ja sitten jälleen ihastelemassa hänen tekemiään töitä.

Rohkea, omaa elämäänsä elänyt taiteilija on vienyt palan sydäntäni mennessään. Jansson on ollut ihastuttava nainen, joka on ollut vahva ja erilainen, ystävällinen ja iloinen, täynnä elämää, mutta myös elämän tuomia mutkia matkaan. Hänellä on ollut paljon ystäviä ja silti kaipuu erakkoelämään. Hän on ollut oma itsensä pitämättä siitä suurtakaan meteliä.

Tove Jansson on aivan viime vuosina, viime kuukausina noussut vahvaksi esikuvakseni. Hän on ollut isona tekijänä siinä, että olen kasvanut itsekseni ja oppinut hyväksymään sen mitä olen. Että samaan aikaan voi olla rohkea, vahva ja sanoa mielipiteensä ääneenn, mutta se ei sulje pois ystävällisyyttä, lempeyttä tai empatiaa. Eikä ole rikos toisinaan kaivata seuraa ja toisinaan haluta muuttaa muutamaksi vuodeksi majakkasaarelle - tai ainakin pistää ikkunat ja ovet säppiin, puhelin kiinni ja peitto korville.

Tove Jansson on antanut minulle elämäni aikana muumimaista turvaa ja elämisen riemua. Hän on ollut esikuvana hetkinä, jolloin on kaivattu voimaa ja rohkeutta. Hän on ollut se, joka on kannustanut kulkemaan omaa tietään. Hän on näyttänyt, miten haaveitaan pitää seurata, mutta joskus myös tajuta se, että tässäkin on jo hyvä. Tietenkään hän ei ole ollut vierelläni sitä sanomassa, mutta hän on sanonut sen elämällään ja töillään, jotka hän on meidän muiden onneksi halunnut jakaa, ei vain pitää omanaan.

Tove Jansson on ihminen ja taiteilija, jota voi ihailla niin monesta syystä. Miljoonat ihmiset ihailevat häntä ja hänen töitään, ja minä olen yksi heistä. Ja onnellinen siitä, että olen löytänyt hänet.

Kiitos haasteesta Leenalle! Pahoittelut hitaasta reagoinnista, mutta joskus tärkein on niin lähellä, että sitä on vaikea nähdä.

Omia tärkeitä kirjallisia kohtaamisiaan kertomaan haasten Lauran, Sannan, Annin ja Mikon.

Haasteen säännöt:

Kerro kirjasta, joka on ollut sinulle tärkeä tapaaminen. Ehkä kyseessä on kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai jonka tapahtumat ovat saaneet sinut kulkemaan jonkin tärkeän matkan.

Kirjoita kohtaamisesta blogiisi.

Mainitse haasteen alkuperä tekstissä.

Haasta mukaan 3-6 bloggaajaa, joiden kohtaamistarinan haluaisit kuulla.

Haaste on alunperin Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogista.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Sunnuntain sarjakuvina Wolf Kankare: Miska Pähkinä ja Tove Jansson: Moomin and the Sea



Wolf Kankare: Miska Pähkinä
Sivut: 83, Suuri Kurpitsa 2013
Ulkoasu: Noora Federley

Eräänä päivänä  Mikko ojensi käteeni sarjakuvan. Sanoi, että lue. Joten minä luin.

Wolf Kankareen sarjakuva Miska Pähkinä on lyhyt kertomus Miskasta, joka on syntynyt tytön kehoon, mutta elänyt poikana jo vuosia. Kuitenkin kun hän pääsee vaihtoon Edinburghiin, hän päättääkin kokeilla elää tyttönä. Yllättävää on se, ettei eläminen tyttönä tunnu lainkaan niin pahalta, kuin miltä sen ehkä olisi pitänyt tuntua. Pahalta sen sijaan tuntuu, kun ei oikein tiedä kuka tai mitä on. Häilyvä sukupuoli-identiteetti aiheuttaa ahdistusta.

Kankareen sarjakuva on  lyhyt katsaus hetkeen Miskan elämässä, joskin hyvin suureen ja merkitykselliseen hetkeen. Miska elää itsensä etsimisen, löytämisen ja hyväksymisen aikoja. Sarjakuva käsittelee  tärkeää aihetta, mutta siitä huolimatta sarjakuva jäi tällä kertaa minulla melko keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. 

Sarjakuva ei ollut huono, mutta ei erityisen ihmeellinenkään. Luin sarjakuvan ihan mielelläni, mutta en kokenut sen tuovan minulle lukijana mitään uutta. Yksinkertainen piirrustustyyli ei ollut ominta minulle. Lisäksi osa ruuduista ei vienyt varsinaisesti tarinaa eteenpäin, mikä oli sääli, sillä nyt sarjakuva tuntui jäävän hieman pintapuoliseksi.

Suosittelen kuitenkin aiheesta kiinnostuneille tai muuten sarjakuvien ystäville.


Muualla: Ole hiljainen kirjasto, Kirjojen keskellä


Tove Jansson: Moomin and the Sea
Sivut: 54, Enfant 2013

Tove Janssonin englanninkielinen sarjakuva Moomin and the Sea lähti mukaani kirjastosta, sillä en ole pitkään aikaan lukenut Muumeja missään muodossa ja kun painos näytti niin erikoisen vieraalta. Yritinkin selvittää sarjakuvan alkuperää, mutta kirjan kansissa lukee vain "First edition: July 2013", joten tiedä sitten häntä. Sarjakuva tuntui samaan aikaan tutulta, että vieraalta. Muumit majakkasaarella on toki tuttu juttu, mutta nyt epäilen olenko siitä lukenut sarjakuvana lainkaan. Ehkä, ehkä en. Sarjakuvien väritys ei ainakaan ollut tuttua. Kustantamon heiniä kenties?


Moomin and the Sea viihdytti minua yhtenä iltana, kun mieli teki lukea jotain kevyempää sarjakuvaa. Janssonin sarjakuvat eivät tietenkään pettäneet. Ne ovat aina yhtä taidokkaita ja tyylikkäitä (vaikka tämä värimaailma hämmentää paljon), ja tarjoilevat annoksen huumoria sekä viisautta.  Juuri sitä, mitä hyvältä sarjakuvalta kaipaankin.

Vaikka Janssonin sarjakuvista hurjasti pidänkin, niin tämä ei ole hänen parhaansa. Ehdottomasti hyvä, sillä Jansson tuskin sai huonoa jälkeä koskaan aikaan, mutta olen lukenut häneltä parempaakin ja osuvampaa sarjakuvaa. Yleisesti ottaen Muumi -sarjakuvat ovat kuitenkin mielettömän huippuja - vaikka ajoivatkin taiteilijan itsensä näännyksiin - ja suosittelen niitä lämpimästi.

lauantai 17. toukokuuta 2014

Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi


Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi
Suomentanut: Katriina Huttunen
Sivut: 289, Tammi 2013
Kannet: Laura Lyytinen
Alkuteos: Jeg skal gjøre deg så lykkelig 2011

Aion tehdä sinut onnelliseksi on kirja, jota minun ei oikeastaan pitänyt lukea. Kirja ei saanut tultuaan kovin maireita arvosteluja, eikä kirja muutenkaan herättänyt minussa erityisen suurta kiinnostusta. Mutta sitten työkaverini kehui kirjaa saaden sen kuulostamaan kovin herkulliselta ja kun kirja vielä sattui nököttämään kirjastossa esillä, niin en miettinyt sen pidempään. Kirja lähti mukaan, päätyi luettavakseni ja kyllä vain minä siitä tykkäsin. Kirja ei noussut lempparikseni tai tehnyt mitään järisyttävää vaikutusta, vaan jäi hyvinkin vankasti keskinkertaiseksi, mutta kuitenkin mukavaksi lukukokemukseksi. 

Aion tehdä sinut onnelliseksi sijoittuu 60-luvulle, erään kerrostalon a-rappuun. Siellä naiset puunaavat kotejaan ja laittavat ruokaa, kun miehet käyvät töissä tienaamassa. Osalla on lapsia, osalla ei. Jokaisella kuitenkin omat elämänsä, erikoisuutensa ja oikkunsa. Ja naapureiden touhujen seuraaminen sekä arvosteleminen. Selän takana puhutaan ja kummastellaan. Etenkin yläkerran Peggy-Anita Foss saa niin naisten kuin miesten päät sekaisin, sillä hänellä ei ole lapsia, hän kertoo siivoavansa alasti - mikä etenkin herättää jupinaa ja toisaalta villejä unelmia - ja hänen miehensä käy kotona vain työmatkojen välissä. Mutta hän ei ole ainoa naapuri, joka joutuu juoruilun kohteeksi. Juoruja riittää aivan jokaisesta. Mutta mikä onkaan totuus huhujen taustalla?

Luulin kirjan olevan huomattavasti kevyempi ja viihteellisempi, mutta luulin väärin. Vaikka alkuun tuntuu, ettei kirjassa juuri muuta tehdä kuin siivota ja juoruilla, niin jossain välissä kirjaan alkaa hiipiä tummempia sävyjä ja repaleisia ihmisiä. Kirja tuntuu taittavan kevyestä hyväntuulen kirjasta jopa sairaan puolelle. Kirjassa onkin hyvin vahvasti samaa tuntua kuin mitä Anne B. Ragde tarjoili jo Berliininpoppeleissa. Näennäistä huolettomuutta ja samaan aikaan jotain mustaa.

Kuten tiedetään, 60-luvulla asiat ovat olleet hyvin eri tavalla. Kodinkoneet ovat oma lukunsa, mutta minä ajattelin kirjaa lukiessani ihmisiä. Kuinka 60-luvulla tietoa erilaisista ihmisistä ja sairauksista on ollut vähän ja ymmärrystä vielä vähemmän. Erilaisuus on ollut jyrkemmin tuomittavaa ja helpommin miellettävissä joksikin muuksi. Pienen lapsen äidin väsymys on yhtä kuin laiskuus ja leskeksi jäänyt isä pienensä tyttärensä kanssa herättävät niin kummeksuntaa kuin ärtymystäkin. Ymmärrys ei riitä, eivätkä ihmiset edes itse ymmärrä itsejään. Perheväkivallasta vaietaan. 

60-luvun naisten elämä on aihe, joka oli mielenkiintoisempi kuin odotin. Eihän kirja sinänsä mitään uutta tietoa tuonut, sillä toki 60-luku on jollain tasolla tuttu, mutta kaunokirjojen kautta olen lukenut siitä melko vähän. Kiinnostavaa, mutta myös kurjaa luettavaa. Naisen aseman määrittyminen kodin, lasten ja oman miehen kautta kauhistutti, ja etenkin naisten alistuminen miestensä järjettömyyksiin oli puistattavaa. Mutta ajat ovat olleet erit ja toki kirja keskittyy pitkälti vain yhteen naistyyppiin. Siitä huolimatta feministi minussa nosti melko nopeasti päätään, kun kirjaa luin.

Kokonaisuutena kirja on keskinkertaisen hyvä, mukava luettava ja ajatuksia herättävä. Kuten Berliininpoppelinkin kanssa kävi, niin sain kuitenkin lukea kirjaa melko pitkälle, ennen kuin pääsin siihen kiinni. Lopun luin yhdessä hujauksessa, mutta hidas ja paikoitellen tylsältä tuntunut alku otti aikansa. Ehkä nämä hitaat alut ovat kirjailijalle ominainen tyylikeino. Se on sitten asia eri, pitääkö siitä vai ei.

Voisin suositella kirjaa hetkeen, kun kaipaa jotain kevyempää, vähän hölmöä, mutta ei kuitenkaan höttöistä kirjaa. Ja jos pidät siivouksesta, saatat pitää tästäkin kirjasta. Jos olet kuten minä, eikä rätti oikein sovi käteen, niin ei hätää - toisten siivouksesta lukeminen voi olla yllättävänkin viihdyttävää.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Kirjahyllyn ja kirjahullun identiteettikriisi sekä 15 minuuttia julkisuudessa

Lukufiilis 1/2014

Melkein jo unohdin kevät tohinoideni keskellä mainita - ja samalla kiittää jutun kirjoittajaa -, että blogini on saanut maininnan Lukufiiliksessä! Lukufiilis on nuorille suunnattu kirjallisuuslehti, jonka päätoimittaja on Terhi Rannela. Lukufiiliksestä löytyy muun muassa kirja-arvosteluja sekä erilaisia artikkeleita kirjallisuuteen liittyen. Tämän vuoden ensimmäisessä numerossa oli aukeaman verran juttua liittyen kirjablogeihin: haastattelu, Nuorten kirjablogien top 5 sekä arvostelu Rivien välissä -kirjablogikirjasta. Tekstit on kirjoittanut Iida Ahonen ja ihana Anni on ollut haastateltavana sekä kuvaajana. Olen otettu maininnasta, ja pääsystä listalle muiden upeiden blogien kanssa, joten suuri kiitos. Lukufiiliksen pitäisi löytyä kirjastoista  ja ainakin joidenkin kirjakauppojen lehtivalikoimasta.*

Kevät tohinat ovat tosiaan päässeet vauhtiin nyt kun lamaannuttava kevätväsymys on uinuttu ohi ja pahimmat hammassärytkin alkavat olla mennyttä. Se on tarkoittanut kalenterin täyttämistä menoilla sekä siivouspuuskia. Täytyy todeta, että onneksi meidän taloudessa siivous ei ole vain minun vastuullani, koska no - rehellisesti sanoen maailmassa on paljon parempaakin tekemistä kuin luututa ja siivoankin puuskittain ja täysin epäkäytännöllisesti. Siivoukseni jälkeen vaatekaapit ja kirjahyllyt saattavat olla viimeisen päälle laitettuina kun muualla asunnossa vallitsee kaaos.

Ei siis ollut yllätys, että kun kevään ensimmäinen siivouspuska iski, niin minä kävin kirjahyllyn kimppuun. Tällä kertaa en tyytynyt siivoamaan ja laittamaan kirjoja takaisin samaan vanhaan ja hyväksi havaittuun järjestykseen vaan päätin jostain oikustani aakkostaa kirjat. Tiedättekö kun on tottunut tiettyyn järjestykseen kirjahyllyssään ja osaisi vaikka unissaan hakea sieltä jonkun teoksen? No, osaan minä nytkin - kiitos aakkostuksen - mutta suoraan sanoen silmiä kirvelee uusi ja outo järjestys. Katselen kirjahyllyä vähän vierastaen, syrjäkarein, enkä ole yhtään varma, tykkäänkö vai enkö. Käytännöllinen se on, mutta jokin siinä risoo. (Miksi kirjastossa sama homma toimii, mutta kotona ei? Kertokaapa se!) Mutta pitänee antaa tälle uudelle tuttavalle mahdollisuus. Ehkä rakkaus leimahtaa ajan kanssa. Mutta nyt kirjahylly näyttää itsekin kärsivän pahalaatuisesta identiteettikriisistä. Ei se oikein tahdo tietää kuinka päin tuossa olisi.

Identiteettikriisistä kärsii myös bloggaaja itse. Kevätsiivoukseni kun ylettyi blogiinkin asti ja tällä kertaa vaihtoon lähti jo vanha ja kovin nähty profiilikuva. Olen pitkään halunnut uuden kuvan, mutta koska olen yhtä luonteva kameran edessä kuin kala polkupyörän selässä, niin se on jäänyt ottamatta. No tarpeeksi kauan vatvottuani otin itseäni niskasta kiinni ja hyppäsin kameran eteen. Nyt on uusi kuva, mutta en ole yhtään varma pidänkö siitäkään. Pikkusiskoni totesi kuvasta, että: "Näyttää Katrilta kun se ei ole saanut aamukahvia." Niin. 

Kahvittomuutta en itse ajatellut, mutta jokin kuvassa ei tunnu omalta. Halusin pelkistetyn, eleettömän ja vaaleaan blogiini sopivan kuvan. Periaatteessa kuva on kaikkea sitä, mutta äh. Hirveän alastomalta se tuntuu ja tylyltä. En ole kovin vakavaa sorttia noin yleisesti ottaen, vaikka kuvan bloggaaja siltä ehkä vaikuttaakin.

Mutta ehkä kuvakin vaatii vain aikaa ja totuttelua. Eli viikon päästä varmaan järjestän kirjahyllyni uuteen uskoon ja vaihdan profiilikuvan. Ehkä. Ehkä en. Katsotaan, mitä tämä kevät vielä tuo tullessaan.

Mitä teidän kevääseen kuuluu? Kriiseilläänkö muualla?

* Huom! En tee yhteistyötä Lukufiiliksen kanssa ja täten "mainostus" on täysin omaehtoista sekä omista intresseistä lähtöisin.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Bob McCabe: Harry Potter - Legenda


Bob McCabe: Harry Potter - Legenda
Kirja Harry Potter -elokuvien tekijöiltä
Suomentanut: Irma Rissanen
Sivut: 531, Readme.fi 2012
Tämän postauksen kuvat ovat poikaystäväni ottamia.

Vihdoin ja viimein helmikuussa aloittamani järkälemäinen Harry Potter - Legenda on luettu. Aikaa kirja on ottanut runsautensa puolesta, sillä kovin montaa sivua tätä ei ole voinut kerralla lukea kärsimättä varsinaisesta infoähkystä. Kirja käy hyvin perusteellisesti läpi Harry Potter -elokuvat aina kuvauspaikkoja, hahmoja ja rekvisiittaa myöten. Ääneen pääsevät ohjaajat, näyttelijät, maskeeraajat ja moni muu, joka on jollain tavalla ollut osallisena elokuvien teossa. Pelkäsin kirjan toistavan lukemaani Harry Potter, Suuri velhouskirjaa, joka myös kertoo Harry Potter -elokuvien teosta, mutta pelko oli turha. Vaikka kirjoissa onkin paljon samaa, niin Legenda vie lukijan kuitenkin niin paljon syvemmälle elokuvien maailmaan, että uutta tietoa on luvassa ja paljon.

Legenda alkaa aivan alusta, ajasta ennen Potter -elokuvia eli siitä mistä koko idea siirtää Rowlingin kirjat valkokankaalle sai alkunsa. Sen jälkeen kirjassa syvennytään jokaiseen elokuvaan ja niiden tekoon vuorotellen. Jokaista elokuvaa on leimannut omat erityispiirteensä, ohjaajansa, uudet näyttelijät, uudet kuvauspaikat ja muut haasteet. Taikamaailman siirtäminen kirjoista elokuvaksi on vaatinut paljon mielikuvitusta ja töitä. Elokuvien esittelyjä piristävät useat, isot ja hyvälaatuiset kuvat sekä elokuvaan osallistujen välillä hyvin hauskatkin kommentit. Epäselväksi ei jää, että elokuvien teko on vaatinut paljon työtunteja, hikeä, kyyneleitä ja naurua.

Elokuvien yleisesittelyn lisäksi oman osionsa ovat saaneet henkilöhahmot ja puvustus, kuvauspaikat ja lavasteet, hahmot ja erikoistehosteet  sekä rekvisiitta ja tarpeiston valmistus. Lähes jokainen hahmo, lavaste ja tärkeä yksityiskohta tulee käytyä läpi. Potter -fanille melkoista herkkua ja elokuvien teosta muuten kiinnostunutkin varmasti nauttii, kun saa lukea mitä kaikkea elokuvien tekoon voikaan liittyä. 

Jokainen elokuvassa vilahtava Saivartelijakin on täytynyt suunnitella ja painaa!

Kirjan runsaus on ilo, sillä kirja oikeasti tarjoaa paljon tietoa ja kuvia. Kirja on varsinainen tietopankki, jonka kanssa kuluu aikaa ja jonka ääreen on varmasti esimerkiksi elokuvien katsomisen yhteydessä mukava palata. Tekstit ovat helppolukuisia, informatiivisiä ja tärkeimmät pointit esiin nostavia. Kirjaa sopii lukea niin vanhemman kuin nuoremmankin lukijan. Tosin itse suosittelisin nuoremmalle Potter -fanille Harry Potter, Suuri velhouskirjaa ja tätä ehkä jo hitusen isommalle fanille. Vaikka kukapa estää lukemasta molempia kuten minä tein?

Täytyy kuitenkin tunnustaa, että koska kirja on runsas, niin loppua kohden hyydyin. Vaikka suorastaan ahmin elokuvien esittelyt, niin kun alettiin käydä jokaista rekvisiittaa läpi, ei kiinnostus tahtonut pysyä yllä. Mielenkiintoista tietoa toki, mutta kun lukee kirjaa kannesta kanteen eikä juuri tiettyä tietoa etsien, niin lopun lukeminen alkoi tuntua raskaalta. Vaikka monista hahmoista ja esineistä olikin hyvin lyhyet esittelytekstit ja joissain mielestäni jopa liian lyhyet, niin tietoa vain oli niin paljon. Ihanaa, mutta uuvuttavaa.

Kirjan toteutuksessa jäin harmittelemaan kuvatekstejä. Kirjassa on hyvin paljon kuvia, ja täten myös kuvatekstejä. Kuvatekstit eivät kuitenkaan välttämättä ole suoraan kuvan alapuolella tai vieressä, vaan voi olla jopa toisella sivulla. Samassa kuvatekstissä saatetaan kertoa useammasta kuvasta. Minusta kuvien ja kuvatekstien lukeminen oli tästä syystä työlästä. En olisi laittanut pahakseni, vaikka kuvatekstit olisivat olleet suoraan kuvien päällä. Se olisi helpottanut lukemista paljon. Kirjassa on myös jonkin verran kirjoitusvirheitä sekä kesken katkeavia lauseita, mikä hieman harmitti.

Kokonaisuutena kirja on kuitenkin kiinnostava ja pääasiassa hyvin toteutettu teos, joka tarjoaa runsaasti tietoa ja viihdykettä lukijalleen. Suosittelen Potter -faneille, Potter -elokuvien teosta kiinnostuneille tai muuten vain elokuvien teosta kiinnostuneille. Kirjalle kannattaa varata aikaa sekä hyvä lukupaikka - kirja on nimittäin sen verran iso ja painava, että esimerkiksi sylissä sitä on melko mahdoton pitää.


lauantai 10. toukokuuta 2014

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä


Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä, Romaani rakkaudesta
Suomentanut: Sanna Manninen
Sivut: 214, Siltala 2014
Kannet: Elina Warsta
Alkuteos: Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek 2013
 Kirja on voittanut August -palkinnon vuonna 2013


Omavaltaista menettelyä on pieni, viisas ja vähän vinksahtanut kirja. Juuri sellainen, joka sopivissa määrin ärsyttää ja kutkuttaa, antaa ajattelemisen aihetta ja toisaalta vain vie mukanaan. Luonnehdinta "romaani rakkaudesta" voi johtaa hieman harhaan, sillä siirrappista romantiikkaa saa etsiä muualta, sen sijaan romaani pakkomielteestä, yksipuolisesta suhteesta ja julmuudesta olisi lähempänä totuutta. Itse kiinnostuinkin kirjasta, kun takakannessa mainittiin sanat pakkomielle, valta ja julmuus. Vinksahtanut kirja vinksahtaneelle lukijalle upposi hyvin.

Ester Nilssonin elämä muodustuu sanoista, filosofisesta pohdinnasta sekä hyvästä parisuhteesta. Hänen elämässään kaikki on hyvin. Kunnes häntä pyydetään pitämään esitelmä taiteilija Hugo Raskista. Ester aloittaa esitelmän teon, uppoutuu aiheeseensa ja huomaa pian olevansa täysin miehen pauloissa. Miehen, joka on hänelle tuttu vain paperilla. "Hän huomasi, että ihminen voi ikävöidä ihmistä jota ei ole koskaan tavannut muualla kuin mielikuvituksessaan." 

Esitelmän teosta virinnyt kiinnostus ja kaipaus miestä kohtaan täyttyy, kun hän tapaa Hugo Raskin pitämänsä esitelmän jälkeen. Elämä kääntyy nurin kun pakkomielle mieheen kasvaa - etenkin kun Ester saa vastakaikua suurille tunteilleen. Oma parisuhde ei enää kiinnosta, vaan Hugo Rask täyttää Esterin ajatukset ja elämän täysin. Hän on miehen kokonaan, mutta huomaa pian paneutuvunsa suhteeseen paljon vakavammin kuin mies.

Voi miten tekikään välillä mieli ravistella Esteriä ja kehottaa ottaman järki käteen. Älä hyvä nainen ole kuin kuolaava koiranpentu, jota voi huijata yhä uudelleen tekemään temppuja palkkion toivossa, vaikka palkkio ei olisikaan mieleinen tai sitä ei olisi lainkaan. Samaan aikaan kuitenkin teki mieli ylistää kirjaa, joka niin tarkkanäköisesti ja julman rehellisesti kuvasi sitä rakkaudesta, intohimosta ja pakkomielteestä viriävää tyhmyyttä, joka tekee sokeaksi. Rakkaus on sokea ja toivo tappavaa. Oi miten järisyttävän ärsyttävän ihana kirja!

Kirja on hyvin kirjoitettu ja kieli on kaunista. "Sitten yhdessä yössä tuli muutos, puut suhisivat uudella tavalla, ilmassa oli unohtunutta kirpeyttä. Syksy oli lähettänyt ensimmäisen tunnustelijan." Vaikka kirja vilisee jonkin verran filosofisia mietteitä, ja taittaa lievästi esseistiseksi, niin sen lukeminen sujuu kuitenkin sutjakkaasti. Kaikista viisaista sanoistaan ja vakavasta aiheestaan huolimatta kirjaa ei ole raskas lukea. Sen sijaan kirjasta tekisi kyllä mieli alleviivata useampi hienoja lausahduksia. Voi miten hurjan hyviä juttuja siinä onkaan!

Sanoisin, että kirja on hyvä sellaisenaan, mutta ei kuitenkaan yllä omaksi lempikirjakseni tai ole minulle täydellinen. Oli kiva lukea näin nopealukuinen kirja, joka on juuri niitä suuria pieniä teoksia, mutta jotain jäin kaipaamaan. Nopea tahti kirjassa aiheutti esimerkiksi aikahyppelyä, jonka vuoksi ei aina tiennyt, kuinka kauan mistäkin tapahtuneesta on aikaa. Kirjassa ei myöskään avata Esterin ja Hugon välistä suhdetta kokonaan, ja juuri suhteeseen ja Hugoon olisi ollut kiva saada lisää vivahteita. Toisaalta kirja toimii juuri näin loistavasti, mutta olen melko varma, että tämä jää hyväksi lukukokemukseksi, ja tarina häviää nopeasti mielestäni. Sääli.

Suosittelen kirjaa, jos haluat lukea viisaan ja kauniisti kirjoitetun teoksen, jos haluat lukea jotain vinksahtanutta tai jos haluat lukea suhteesta, jota kuvataan parhaiten sanoilla pakkomielteinen ja julma. Kirja jää kutkuttamaan mukavasti mieltä ja on sellainen, josta tekisi mieli keskustella enemmänkin.

 

perjantai 9. toukokuuta 2014

Stephen King: Carrie



Stephen King: Carrie
Suomentanut: Tuula Saarikoski
Sivut: 205, Tammi 1987
Alkuteos: Carrie 1974

Stephen Kingin esikoinen Carrie ei ole huono kirja, mutta se ei ole minun kirjani. Carrie on kauhea, mutta ei odottamaani kauhua. Kirja nimittäin valikoitui lukupiirissämme luettavaksi juuri siitä syystä, että tarkoituksemme oli lukea kauhukirja. En kuitenkaan pettynyt itse kirjaan omien hieman turhien odotuksien vuoksi, vaan muista syistä. Kirja jäi etäiseksi, eikä oikein tuntunut pientä ahdistusta lukuun ottamatta herättävän tunteita puoleen tai toiseen. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen, että tämä jo jonkin sortin kulttimaineenkin ansainnut teos on luettu. Elokuvaversion olen nähnyt nuorempana.

Carrie kertoo hieman oudosta tytöstä, joka on joutunut elämään epävakaan ja hallitsevan äitinsä armoilla sekä päätynyt koulukiusatuksi. Kirja alkaa siitä kun Carrie seisoo koulunsa pukuhuoneessa ja vuotaa verta. Hänen ensimmäisetä kuukautinsensa ovat alkaneet ja kun hän itse luulee tekevänsä kuolemaa, muut tekevät hänestä pilkkaa hyvin julmallla tavalla. Tarinan ydin on kuitenkin paljon myöhemmissä tapahtumissa, joita kirja yrittääkin selittää ja selvittää. Carrielle nimittäin tapahtuu jotain vielä pahempaa ja sen seuraukset ovat paljon tuhoisammat kuin kukaan voi ymmärtää. Sekä selittämättömät. Kirjassa kun on oma yliluonnollinen mausteensa.

Kirja otti minusta hienosti kantaa koulukiusaamiseen sekä toi esiin ihmisen julmaa luontoa. Miten joukolla voidaan sortaa yhtä ihmistä, joka ei kuitenkaan ole tehnyt mitään moista ansaitakseen. Kiusaamiseen puuttuminenkaan ei tapahdu aivan odotetusti. Aikuisten ihmisten suhtautuminen kiusattuun sekä kiusaajiin ei suinkaan ole sellainen kuin voisi ajatella tai toivoa. Kirja tuntui siltä osin puistattavalta. Oman ahdistuksensa toi myös Carrien äiti, joka kaikessa käytöksessään oli hirveä. 

Uskon, että kirjan tarina jää pidemmäksi aikaa mieleeni ja kirja on varmasti omalla tavallaan ajankohtainen aina. Kokonaisuutena kuitenkin petyin. Suurin syy on se, että kirja jäi etäiseksi eikä oikein herättänyt mitään tunteita. Kiinnostukseni ei tahtonut pysyä yllä ja kirja tuntui paljon pidemmältä kuin mitä se oli. Paikoitellen koin kirjan sekavaksi, mikä söi kiinnostavuuttani. Uskottavuutta taas nakersi kirjan yliluonnollisuus, joka ei omalla kohdallani toiminut.

Voisikin sanoa, että kirja on hieno omalla tavallaan ja arvostan sitä. Ajan kanssa varmaan huomaan kirjan vaikuttavuuden kunnolla ja ehkä myöhemmin kirja nouseekin suurempaan suosiooni. Lukunautinto se ei kuitenkaan ollut. Eikä edes sillä tavalla inhottava lukea, että se olisi omalla kauheudellaan, ahdistavuudellaan tai ällöttävyydellään tehnyt vaikutuksen. Joskus kirjan lukeminen voi olla kauheaa, mutta juuri siinä piilee sen hienous. Carrien kanssa ei käynyt niin.

Kirja kuitenkin herätti ja herättää paljon ajatuksia. Ja on siinä omat juttunsa, miksi kuitenkin myös jonkin verran pidin siitä. Mutta tällä kertaa täytyy todeta, että kohtasin ihan hienon kirjan, josta ei vain tullut minun kirjani. En silti sano, etteikö tätä kannattaisi lukea. Minä puolestani ottaisin mielelläni vastaan hyviä kauhukirjasuosituksia!

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari

J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari
Suomentanut: Jaana Kapari
Sivut: 768, Tammi 2001
Alkuteos: Harry Potter and and the Goblet of Fire 2000
Kansi: Mika Launis

(Huom! Arvioni käsittelee Harry Potter -kirjasarjan neljättä osaa, joten oletan aiempien osien olevan lukijalle tuttuja. En tee juonipaljastuksia neljännestä tai sitä seuraavista osista, mutta yleisellä tasolla pohdin koko kirjasarjaa. Jos et ole lukenut kirjasarjaa, mutta haluat lukea sen tietämättä kirjoista etukäteen mitään, älä lue tätä postausta.)

Helmikuussa aloittamani Pottereiden uudelleenluku on edennyt jo siihen pisteeseen, että kirjasarjan neljäskin kirja on luettu. Vaikka en tiedä pitäisikö sanoa jo, kun puhutaan kirjasta, jonka aloitin maaliskuun puolessa välissä, jota pidin jäissä puolitoista kuukautta ja jonka sitten ahmaisin loppuun parissa päivässä. Tauko kirjan lukemisen välissä oli tahaton - minunhan piti lukea tätä muiden kirjojen rinnalla, mutta ilmeisesti olen liian tiukasti yhden kirjan ihminen. Joko luen muita Pottereiden kustannuksella tai sitten Potteria muiden kustannuksella. Nyt on kuitenkin neljäs kannesta kanteen eletty ja voi, kyllä Tylypahka minua taas mukanaan niin vei, että oikeaan maailmaan palaaminen on ollut vaikeaa.

Harry Potter ja liekehtivä pikari kertoo Harryn neljännestä vuodesta oppilaana Tylypahkan velhokoulussa. Kuten lukija jo tietää, Harryn kouluvuodet ovat kaikkea muuta kuin rauhallisia, eikä neljäs tee poikkeusta. Jo ennen koulun alkamista Harry pääsee kokemaan jotain uskomatonta, nimittäin huispauksen maailmanmestaruuskisat. Valitettavasti kisojen riemua laskee kuolonsyöjät, jotka myös päättävät näyttäytyä. Välikohtaus ei kuitenkaan jaksa painaa mieltä kauaa, sillä neljäs kouluvuosi ei ole millään mittapuulla tavallinen, vaan Tylypahkassa järjestetään useiden vuosien tauon jälkeen kolmivelhoturnajaiset. Kisat, joihin kolmesta koulusta osallistuu kolme täysi-ikäistä oppilasta. Kuten arvata saattaa, kaikki ei aivan mene suunnitelmien mukaan. Harry joutuu mukaan liemeen, jonka ei pitäisi häntä millään tavalla koskettaa. Näyttää siltä, että joku haluaa Harrylle pahaa. Mutta kuka ja miten? Kolmivelhoturnajaisista huolimatta oppivuosi sisältää kuitenkin ihan tavallistakin koulun arkea, pientä kansalaisaktivismia sekä ehkä ripauksen romantiikkaa.

Neljäs osa yllätti minut totaalisesti, vaikka olen tämänkin useamman kerran lukenut. Elokuvaversio on vaan niin vahvasti mielessäni, että olin tyystin unohtanut, miten erilainen kirja onkaan. Kirjassa on toki paljon sellaista, mitä elokuvassa ei, mutta sen lisäksi elokuvaan on osa juonesta täysin muutettu. Ja nyt jäin kirjan äärellä ihan miettimään, että kumpi toimii paremmin: kirjan vai elokuvan versio eri tapahtumista? Toki kirja on aina kirja, mutta muutama juonikuvio on ehkä toteutettu jopa hippasen paremmin elokuvassa. Uskottavammin ja yksinkertaisemmin. Toisaalta ennen kivitystä haluan kyllä vielä anoa armahdusta ja todeta, että kokonaisuutena kirja kuitenkin voittaa elokuvan. Mutta pisteet elokuvien tekijöille hienosti keksityistä omannäköisistä ratkaisuista.

Olin myös unohtanut, miten raaka, julma ja kiero kirja on. Kirjassa on todella raadollisia tapahtumia, ja osaa voisi kuvailla jopa sadistisiksi ja sairaiksi. En tiedä ylireagoinko näin aikuisena, kun mietin sitä näkökulmaa, että näitä kuitenkin pidetään lasten kirjoina. Olenhan nämä itsekin nuorena lukenut enkä koe kirjoista traumatisoituneeni, mutta eivät nämä loppupään kirjat todellakaan mitään pikkulasten luettavaa ole. Paikoiteleln kirja on todella synkkä ja pimeä. Kuin suoraan sielun syvimmistä syövereistä kaivettu. Tai sitten ylireagoin. Lapsen mieli kuitenkin suojelee sellaiselta, mitä ei voi ymmärtää.

Kolmannen yllätyksen toi se tosiasia, että odotin pitäväni kirjasta enemmän. Toki puhutaan Pottereista, jotka ovat suurin piirtein pyhiä arvostelulle ja joiden arvosteluasteikko ei ole yleisesti lainkaan pätevä, mutta silti. Kirja ei ole huono, vaan todella vetävä ja nämä runsaat 700 sivua hujahtivat lopulta hetkessä. Sata sivua meni samaa vauhtia kuin jostain muusta kirjasta menisi kaksikymmentä. Kirjan hahmot olivat yhtä tuttuja, ärsyttäviä ja ihania kuin aina ennenkin. Nautin olostani Tylypahkassa. Mutta ensimmäistä kertaa koin oloni myös hieman vieraaksi. En suostu sanomaan, että olisin liian vanha Tylypahkaan - en ole, jos ei Dumbledorekaan ole. Mutta nyt kirjassa oli vähän jotain epäuskottavaa (taikamaailmassa onneksi ei, vain kirjassa), yliampuvaa ja noh, jotain mistä en pitänyt. Ehkä se oli kolmivelhoturnajaiset, joille en oikein lämmennyt. Nuorena upposi, nyt takertui kiinni.

Yksi parhaita puolia kirjassa oli kolmen ystävyksen kehityksen huomaaminen. Kun on liian pitkään ollut elokuvien pyörityksessä, unohtaa aivan, että hahmoissa on paljon enemmän vivahteita kirjoissa. Esimerkiksi Hermione ei ole enää vain ystävysten aivot, joka tykkää viettää aikaansa koulukirjojen äärellä, vaan neljännessä kirjassa hänestä kuoriutuu esiin erilaisia puolia. Sama pätee Roniin ja Harryynkin, kuten kaikkii muihinkin hahmoihin. Kun kirjoja lukee näin vanhempana, on hahmoja tavallaan helpompi ymmärtää ja toisaalta kirjoista tuntuu saavan enemmän irti. Lapsena Dumbledore on verrattavissa jumalaan, nyt tajuaa, ettei hän ehkä olekaan. Muutkin hahmot tuntuvat erilaisilta, kun osaa vähän ehkä asettua heidän saappaisiinsa ja ajatella hahmojen kokemuksia. Huh, kirjasta tosiaan riittäisi kirjoitettavaa!

Uskomatonta on, että tämänkin kirjan julkaisusta on suurin piirtein 14 vuotta, ja edelleen kirja on iso juttu niin vanhempien kuin nuorempienkin lukijoiden keskuudessa. Kirjojen taikamaailma on uskomaton ja kirjojen järkälemäinen koko on ennen kaikkea etu, ei haitta. Suosittelenkin kirjasarjaa jälleen kaikille, mutta muistutan, että kirjasarja ei sovi aivan kaikista pienemmille lukijoille.



perjantai 2. toukokuuta 2014

Yksitoista kirjallista faktaa minusta

(Kuvassa viimeisin kirjaostokseni.)

Näin perjantain kunniaksi - nyt kun olen vihdoin ylipäänsä sisäistänyt, että tänään on perjantai eikä suinkaan maanantai, vaikka päivä on kyllä tuntunut keskivertoa maanantaita maanantaisemmalta - ajattelin vihdoin tarttua saamaani haasteeseen (toinen vaatii vielä pohdintaa). Omppu nimittäin haastoi minut jo hyvä tovi sitten vastaamaan haasteeseen, jossa kuuluu kertoa itsestään 11 asiaa ja sen jälkeen vastata haastajan esittämiin kysymyksiin. Olen haasteeseen vastannut pariinkin otteeseen, mutta väliäkö tuon, kerta kiellon päälle ja mitä näitä nyt on. Tällä kertaa pyrin kertomaan vain kirjallisia faktoja itsestäni, osan ehkä olen kertonut aiemminkin, mutta kerta kiellon päälle ja...

Haasteen ohjeet:

1. Jokaisen haastetun pitään kertoa 11 asiaa itsestään. 
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa, kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 faktaa

1. En juurikaan lue dekkareita, enkä täysin käsitä suomalaisten rakkautta niitä kohtaan.

2. En koskaan voi katsoa kirjasta tehtyä elokuvaa ennen kirjan lukemista, paitsi jos kirja ei ole lukulistallani tai en ole muuten siitä erityisen kiinnostunut. Muutamia poikkeuksia toki löytyy aina.

3. Saatan lainata tai ostaa kirjan kansien perusteella. Kauniit ja kiinnostavat kannet herättävät huomioni ja haluni lukea. Sen sijaan vähemmän kauniit, likaiset tai muuten rähjäiset kannet saattavat lannistaa intoa tarttua kirjaan, vaikka olisin siitä muuten kiinnostunut.

4. Tästä syystä olen melko tarkka siitä, minkä kuntoisia kirjoja ostan esimerkiksi kirpputoreilta.

5. Muistan usein yksittäisten kirjojen nimet paremmin kuin niiden kirjoittajat.

6. Nuorempana luin todella paljon, mutta en säännöllisesti kirjoittanut lukemiani kirjoja ylös. Tästä syystä monesti kävi niin, että luin jotain kirjaa kymmenisen sivua, kunnes tajusin jo lukeneeni sen. Toki näin on käynyt vanhempanakin tai sitten en muista, olenko vai enkö ole jotain teosta lukenut.

7. Koulussa paras kotitehtävä oli lukea romaani - sain siis tehdä sitä, miten vietin muutenkin mieluiten vapaa-aikaani.

8. Vaikka jo nuorena olin kirjanörtti ja pärjäsin koulussa, niin ehdin silti viettää myös villit teinivuoteni. Ikimuistoinen on se vähemmän villi vappu, jonka päätin koeviikon vuoksi viettää kotona vaatehuoneessa lukien (voi kyllä, se oli hiljaisin huone kotonamme!) pippaloiden sijaan ja kaverini sitten soittelivat bileistä ja kertoivat, mikä meno. Siellä minä biologian kirjan äärellä pohdin, että valitsinkohan väärän tavan viettää vappua. Haha.

9. Kirjat ja lukeminen on ainoa asia/harrastus, johon en ole vielä koskaan kyllästynyt. Joskus on kausia, jolloin lukee vähemmän kun ei jaksa, ehdi tai sitten on niin paljon muuta puuhaa, mutta koskaan ei ole ollut oloa, että jostain syystä en vaan enää lukisi. Mitä sitten oikein tekisin?

10. Nuorena luin lähes aina syödessäni (aamupalaa tai välipalaa), mutta nykyään en enää oikein osaa. Nykyään nautin enemmän siitä, kun voi vaan maata kirjan kera sängyssä kaikessa rauhassa.

11. Lukeminen on minulle kuin matkustaminen. Kirjojen kautta pääsen toisiin maisemiin ja toisten elämään. Todellisuuspakoilua parhaimmillaan.

11 kysymystä ja vastausta

1. Jos sinulla olisi taikasauva, minkä asian muuttaisit maailmassa?
Pottereihin uskoen maailmanrauhaa taikasauvan kanssa on turha tavoitella, mutta tekisin jotain ekologisemman ja eettisemmän maailman ja elämän puolesta. Esimerkiksi räyhäävä roskis voisi olla keino estää ihmisiä heittelemästä roskia vääriin astioihin. (Olisin näköjään hyvin TYLSÄ taikasauvan käyttelijä.)

2. Kuka on esikuvasi?
Tove Jansson. Hänessä yhdistyy sellaiset asiat, jotka toivoisin löytyväni itseltänikin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän naista arvostan niin taiteilijana kuin ihmisenäkin.

3.  Miten sinusta tuli sinä?
Osasta saamme kiittää (tai syyttää) vanhempieni geeniperimää, mutta monta mutkaa on täytynyt kulkea, hetkeä elää ja kirjaa lukea, että tähän on päädytty. Ja vielä jonain päivänä olen ehkä enemmän minä kuin nyt. Tai sitten vain erilainen minä. Toivottavasti hyvä sellainen.

4. Alkuvuotesi hulluin tapahtuma?
Huhtikuun hammasepisodi tulee ensimmäisenä mieleeni. Vai kuinka usein kaksi viisaudenhammasta päättävät tasan kahden viikoin välein tulla siihen pisteeseen, että ne on akuutisti poistettava?

5. Lempikaupunkisi?
Turku, koska se on oma ja Tallinna, koska siellä yhdistyy kaunis, karu ja historian havina kiinnostavalla tavalla. Olen myös hieman lämmennyt Helsingille, vaikka se onkin makuuni hieman suuri.

6. Lausahdus, jolla kuittaat hankalan tilanteen?
"Elämää se vain on." Ehkä vähän hölmö, mutta toimii esimerkiksi jos jonain perjantaina, jota luulee maanantaiksi, kaatuu töissä portaissa ja sen jälkeen äkkiä vilkaisee ympärilleen ettei kukaan vaan nähnyt. No jos joku näkikin, niin "elämää se vain on" ja elämässä ihmiset joskus kaatuvat portaissa.

7. Mikä on parasta ihmisessä?
Ystävällisyys, lämpö ja rakkaus.

8. Biisi, jota useimmiten hyräilet?
Huonon kuulomuistini vuoksi mieleeni ei koskaan jää biisit, paitsi ne kaikista kamalimmat. Viime aikoina aika kova on ollut esim "I can't believe it...." ja jatkoa en edes tahdo kirjoittaa tänne, riittää että se soi päässäni juuri nytkin.

9. Lempipuheenaiheesi saunassa?
Jännä kysymys! Minusta sauna on hyvä paikka olla hiljaa, mutta usein siellä tulee juteltua muka syvällisiä, jotka eivät kuitenkaan pilaa rentoa fiilistä.

10. Mikä on hyvä tapa aloittaa päivä?
Nukkumalla pitkään, heräämällä ilman herätyskelloa ja juomalla noin 3 dl mantelimaitoon tehtyä lattea. Useimmiten näistä toteutuu vain viimeinen. Mutta sekin on jo aika hyvä!

11. Aurinkorasvasi suojakerroin?
Pitäisikin ostaa uusi aurinkorasva. En pala herkästi, mutta luultavasti ostan jotain jonka kyljessä on numero väliltä 15-30.

Kiitos Ompulle kiperistä kysymyksistä. Pistivät väsyneen aivot koetukselle. Koska olen aiemmin haastanut kysymyksien kera useamman, niin tällä kertaa haastain vain erään uunituoreen kirjabloggarin kertomaan 11 kirjallista tai vähemmän kirjallista faktaa itsestään! Ole vain hyvä, Mikko!

Muille oikein mukavaa viikonloppua!