J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
Suomentanut: Jaana Kapari
Sivut: 335, Tammi 2001
Kannen kuva: Mika Launis
Alkuteos: Harry Potter and the Philospher's Stone 1998
(Huom! Arvioni ei sisällä juonipaljastuksia kirjasta saati kirjasarjasta, mutta käsittelen niitä yleisellä tasolla. Mikäli et ole vielä lukenut kirjaa tai kirjasarjaa, mutta haluat ne lukea tietämättä mitään etukäteen, niin älä lue tätä postausta.)
Neljän vuoden tauon jälkeen oli aika palata lempikirjasarjani pariin ja lukea pikästä aikaa Harry Potter ja Viisasten kivi. Olen vuosien varrella lukenut kaikki kirjasarjan kirjat useamman kerran, mutta siitä huolimatta palaan niiden ääreen yhä uudelleen. Ja vaikka kirjoja en aivan vuosittain luekaan, niin kirjoihin perustuvat elokuvat ovat toimineen hyvänä korvikkeena, ja niiden turvin teenkin usein visiittejä Tylypahkaan. Nyt teki kuitenkin mieli lukea kirjasarja jälleen - hurahdin nimittäin Pottereihin täysivaltaisesti luettuani Harry Potter: Suuri velhouskirja - ja tuoda se blogiinkin. Kirjasarja on minulle hyvin rakas, tuttu ja nostalginen, enkä osaakaan kirjoittaa tästä ilman suuria tunteita. Tämän kirjasarjan valitsisin autiolle saarelle ja pelastaisin tulipalosta.
Harry Potter ja viisasten kivi on J.K. Rowlingin kirjoittaman kirjasarjan ensimmäinen osa, joka avaa oven taikamaailmaan. Ensimmäisessä osassa Harry Potter, joka on asunut 11 vuotta inhottavien sukulaistensa luona, saa kuulla olevansa velho. Kuten jokaisen 11 vuotiaan velhon, on Harrynkin lähdettävä opiskelemaan Tylypahkaan, velhojen ja noitien kouluun. Harrylle kaikki on uutta ja vierasta, sillä hänellä ei ole ollut aavistustakaan omasta velhoudestaan ja hän joutuukin kohtaamaan Tylypahkan kuin tyhjänä tauluna. Samalla kun hän tutustuu taikamaailman saloihin, joutuu hän kohtaamaan myös oman menneisyytensä. Kirjassa ei synkiltä sävyiltä vältytä, mutta onneksi vastapainoksi on paljon ystävyyttä ja lämmintä huumoria. Harry tuntuukin kuplivan iloa uudessa koulussa uusien ystäviensä Ron Weasleyn ja Hermione Grangerin kanssa kaikesta, ja etenkin tiedät-kai-kenestä huolimatta.
Ensimmäisessä kirjassa Harry tutustuu itselleen uuteen, entuudestaan täysin vieraaseen maailmaan ja samaa tekee lukija. Minusta kirja toimiikin hienosti juuri siksi, että Harry ja lukija ovat ikään kuin samalla viivalla, joten päähenkilöön samaistuminen on helppoa. Toisaalta kirjassa ehtii tapahtua hurjasti, ja hyvin nopeasti Harry tuntuukin mukautuvan uuden maailman kuvioihin. Koska päähenkilö on ensimmäisessä osassa vielä lapsi, on mukautuminen toisaalta hyvin uskottavaa. Lapsena ei jää niin herkästi kyseenalaistamaan ja ihmettelemään, vaan ottaa vastaan sen mitä saa. Eikä lukijankaan ole vaikea taikamaailmaan päästä kiinni, vaan nopeasti sitä tottuu moniin kummallisuuksiin.
Vaikka olen lukenut tämän ensimmäisenkin kirjan monta kertaa, yllätyin siitä, miten selkeästi lastenkirja tämä onkaan ja miten lyhyt kirja on. Kieli on yksinkertaista, lapsekasta ja reiluun 300 sivuun ehtii mahtua hyvin paljon. Näin aikuisempana kirjaa lukiessani ymmärsin ensimmäisen kerran kunnolla sen, miksi niin moni vanhempi lukija tuntuu jättäneen kirjasarjan kesken jo ensimmäisen osan kohdalla. En minäkään välttämättä tämän perusteella enempää lukisi, ellen tietäisi jatkosta ja siitä, kuinka kirjat kasvavat lukijoidensa mukana. Kirja tuntui jopa hieman kömpelöltä nyt kun sitä luki kriittisemmin aikuisen silmin.
Minulle kirja on kuitenkin tärkeä ja merkitsee paljon. Minähän en aikoinaan innostunut yhtään Pottereista, en ollut lainkaan kiinnostunut vaan päinvastoin suorastaan vastahakoinen ottamaan selvää tästä kaikkien hypettämästä kirjasta. Kirjahan ei voi olla hyvä, jos siitä tuntuu tykkäävän kaikki. Eräänä jouluna kuitenkin sain jopa kaksi Harry Potter ja Viisasten kivi -kirjaa lahjaksi, joten eihän siinä auttanut joulupyhinä muu kuin alkaa lukea - ja loppu onkin historiaa. Rakastuin täydellisesti Rowlingin tapaan sekoittaa reaalimaailma fantasiaan. Kirja on niin uskottava, että sen voi melkein kuvitella olevan totta.
Oli mielenkiintoista palata jälleen tähän ensimmäiseen osaan ja huomata, miten taitavasti Rowling on osannut jo tähän kirjaan upottaa viitteitä tulevasta. Kun kirjaa lukee jatkoa tietämättä, niitä ei osaa juurikaan noteerata, mutta nyt suorastaan häkellyin siitä, miten paljon kaikkea tuleviin kirjoihin liittyvää tähän ensimmäiseen mahtuu. Tarkkaavainen lukija voi pongata tästä paljon ja yhdistellä mielessään sarjan muita osia lukiessa. Yritinkin lukea kirjaa hitaasti, yksityiskohtia mutustellen, mutta eihän se Pottereiden kanssa onnistunut. Luin kirjan hujauksessa ahmaisten ja kirjasarjan toista osaa luenkin jo kovaa kyytiä. En tiedä onko tätä kirjasarjaa edes mahdollista lukea ilman, että jää hyvin tiukasti koukkuun ja lukee kirjaa sivut vain sauhuten.
Jos lukisin kirjan nyt ensimmäisen kerran, en tiedä mitä mieltä olisin siitä. Lastenkirjana pitäisi tätä varmasti edelleen loistavana, mutta kokisin sen varmaan itselleni jo turhan lapselliseksi. Joskin hyvin taitava kaikkine vivahteineen. On pakko ihailla, miten mainioita hahmoja Rowling on luonut ja uskomattoman hienon taikamaailman. Ensimmäinen osa tosin on vain pintaraapaisu kaikkeen, joten sen perusteella ei välttämättä aikuiselle jää ihan hirveän vakuuttunut olo. Huomasin myös itse suhtautuvani hieman varauksella muutamaan hahmoon, joista ennen olen pitänyt sen suurempia miettimättä. Selvästi siis aikuisen maailmani ei enää täysin kohdannut päähenkilöiden maailmaa. Onneksi lempihahmoni ne vain pysyvät lemppareina.
Mutta en tosiaan lukenut tätä nyt ensimmäistä kertaa vaan ties kuinka monetta, ja kirja olikin minulle kuin tuttu syli, jossa keinua kuten pienenä. Kirja on kuin paluu lapsuuteen, vanhojen tuttujen tapaamista pitkään aikaan ja silti jotain kutkuttavan uutta, jonka näkee vasta nyt. Suosittelen kirjaa ja koko kirjasarjaa kaikille. Vanhempien lukijoiden suosittelen sinnittelemään ainakin pari kolme ensimmäistä kirjaa ennen lopullista tuomiota ja nuorempien lukijoiden kehotan tarttumaan tähän heti nyt ja äkkiä, sillä 11 vuotiaana tämä on varmasti paljon isompi juttu kuin kymmenen vuotta myöhemmin.