tiistai 17. lokakuuta 2017

Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista

IMG_1742

Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista, Otava 2017
Suomentanut: Marianna Kurtto
Sivut: 285
Alkuteos: The Thing About Jellyfish 2015
Kirjastosta

Syyskuun kaunein ja kaihoisin kirja oli Ali Benjaminin Mitä sain tiedää meduusoista. Vaikka olen viime aikoina lukenut toinen toistaan hienompia lastenkirjoja (joita yritän ehtiä tuoda blogiinkin), niin Mitä sain tietää meduusoista pääsi silti yllättämään. Se on kuin tietokirja romaanin sisällä, ja millainen romaani se onkaan!

Mitä sain tietää meduusoista on haikea kirja, kertomus surusta ja siitä millaista on menettää hyvä ystävänsä. Millaista on menettää hyvä ystävänsä ilman selitystä, niin ettei ole ehtinyt pyytää anteeksi hölmöä tekoaan. Suzy menettää Fannyn juuri niin, ilman selityksiä, ehtimättä pyytää anteeksi. Akvaariotalossa hän seisoo katsomassa meduusoja ja pian hän ottaa niistä selvää. Hän päättää selvittää jotain tärkeää. Niin hän ja lukija saavat tietää aika paljon meduusoista.

Benjamin käsittelee kirjassaan menetystä ja surua hienosti. Hän rakentaa tarinan, joka näyttää millaisia muotoja suru voi saada. Käsittämätöntä on vaikea käsitellä, voi olla helpompi keskittyä aivan muuhun. Vaikka meduusoihin. 

Surun lisäksi kirjassa käsitellään ystävyyttä, kasvamista ja erilaisuuttakin. Ei kaikkien tarvitse haluta näyttää söpöiltä tai ihastua. Ja joskus se oma läheisin voi muuttua niin, ettei toista meinaa enää tuntea. Sellaista tapahtuu elämässä.

Sitten on tietoa meduusoista niin, että sen lukee kuin huomaamattaan. Kirjan lukemisen jälkeen ei voi olla kuin vaikuttunut hienosta tarinasta ja kaikesta uudesta tiedosta, jonka on itseensä imenyt. Tällaisia kirjoja lisää, kiitos!

Mitä sain tietää meduusoista on kirja, jota mielelläni suosittelen niin lapsille kuin aikuisillekin. Se ei ole vain hyvä lastenkirja, vaan hyvä kirja kaikille. Loistava romaani myös hänelle, joka lukee mielellään (ja ehkä romaaneja mieluummin) tietokirjoja.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

IMG_0192

Koko Hubara: Ruskeat tytöt, Like 2017
Sivut: 235
Kansi: Tommi Tukiainen
Kirjastosta

Lukekaa tämä. Jos olet Ruskea Tyttö, lue tämä, koska tämä on sinulle, ja vaikka et olisikaan, lue silti. Kirja on silmiä avaavaa luettavaa kenelle tahansa silmänsä avaamaan kykenevälle. Jos koottaisin kirjapaketti, joka pitää lukea saadakseen oikeuden kulkea vapaana kadulla muiden ihmisten seassa, niin tämä voisi kuulua siihen pakettiin. Sen jälkeen pitäisi katsella tovi peiliin ja ajatella. Etenkin niiden, jotka eivät ole Ruskeita Tyttöjä.

Tunne-esseitä. Niin lukee Koko Hubaran kirjassa ja niitä siinä on. Ruskeat Tytöt kävi tunteisiin. Aina kun kuulen, että joku läheiseni, ystäväni tai perheenjäseneni, tai kuka tahansa, on joutunut rasismin kohteeksi, niin sisälläni herää sellainen sanattomaksi tekevä raivo. Olen niin vihainen, etten saa sanoja suustani ja olen niin vihainen siksi, että jälkikäteen voi harvoin  tehdä enää mitään asialle. Olen vihainen, koska en ymmärrä, miten kukaan ikinä tässä maailmassa voi kohdella toista ihmistä tavoilla, joista Hubara kertoo. Joista kertovat ystävät, perheenjäsenet, monet tuntemattomat. Miten kukaan voi sanoa tuntemattomella ihmiselle kadulla törkeyksiä vain siksi, että toinen näyttää omissa silmissä erilaiselta? Tai käydä käsiksi, olla väkivaltainen? Vihata? Se sama raivo kipunoi, kun luin näitä esseitä. Ärsytti ja itketti kaikki se rasismi ja rodullistaminen, joista Hubara kirjoittaa. Niiden rakenteellisuus, arkipäiväisyys. 

En ole se, johon se kohdistuu. En tiedä miltä se tuntuu. Tiedän vain miten järjettömänä rasismi näyttäytyy omissa silmissäni. Muistan, kun olin lapsi, ja joku yritti selittää rasismia, enkä vain ymmärtänyt miksi joku ajattelee tai tekee niin. En ymmärrä vieläkään.

En myöskään ymmärrä niin monen kapeaa käsitystä suomalaisuudesta. Millaisessa tynnyrissä on elänyt hän, joka pitää suomalaisuuden mittarina ulkonäköä, uskontoa tai elämäntapaa? En voi ymmärtää ja silti tavallaan voin. Hubara kirjoittaa siitä, kuinka Ruskea Tyttö on näkymätön. Etsimällä saa etsiä häntä työyhteisöistä, mediasta, elokuvista, kirjoista, eikä välttämättä löydä ketään. Jos löytää, on rooli tyypillinen - maahanmuuttaja tai turvapaikanhakija, siivooja, bussikuski, kotiapulainen, taksikuski, ehkä räppäri. Valitettavasti siitä rakentuu monen käsitys Ruskeista (Tytöistä). Ulkonäön perusteella tehdään oletuksia ja määritelmiä, usein kapeita ja vääriä sellaisia. Ei kohdata ihmistä ihmisenä, vaan kuin jonkin edustajana.

On jokaisen tehtävä purkaa rakenteita ja särkeä lasikattoja. Jokaisen tehtävä on puntaroida omat ennakkoluulot, käsitykset ja määritelmät. Rakenteelliseen rasismiin tulee sen lisäksi puuttua kaikilta tahoilta, huolehtia, että näkymättömistä tulee näkyviä. Että kapea käsitys suomalaisuudesta muuttuu, laajenee. Ja mikä tärkeintä, ettei Ruskeiden Tyttöjen tarvitse etsimällä etsiä itseään esimerkiksi aikakausilehdistä, elokuvista tai kirjoista. Ettei kenenkään tarvitse ajatella, että oma ulkonäkö vaikuttaisi tai olisi esteenä kouluttautumiselle, työpaikan saamiselle, uralla etenemiselle, asioista päättämiselle tai sille, mitä elämässä ikinä haluaakaan tehdä.

Hubara on kirjoittanut todella hyvän kirjan heille, joille kirjoitetaan liian vähän. Ja vaikka haluaisin, en osaa kirjoittaa kirjasta kuten siitä kuuluisi. Mutta minä olenkin ulkopuolinen. Olen valkoinen peruna, joka näkyy ja kuuluu kaikkialla. En joudu etsimällä etsimään itseäni, kun tulen vastaan kaikkialla. Se, ettei kaikkien kohdalla ole niin, on yksinkertaisesti julmaa ja väärin. Siksi toivon, että tämän kirjan lukee moni heistä, joille kirja on ja yhtä lailla moni sellainen, jolle kirja ei ole. Kirja avaa maailmaa, jota valkoisena etuoikeutettuna ei ole kokenut.

Luin hetki sitten Roxanne Gayn Bad Feminist, jonka Hubara on suomentanut yhdessä Anu Partasen kanssa, ja siinä käsiteltiin paljon samoja asioita kuin tässä. Ruskeat Tytöt koskee kuitenkin nimenomaan suomalaisuutta, suomalaisia Ruskeita Tyttöjä, ja oli siksi ainakin minulle suurempi, enemmän iholle tuleva ja ajatuksia herättävä lukukokemus. 

Ehkä vuoden tärkein kirja. 



Muissa blogeissa: Kirja vieköön!, Mari A:n kirjablogi, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Roxane Gay: Bad Feminist

IMG_0140

 Roxane Gay: Bad Feminist, Like 2017
Sivut: 331
Suomentanut: Koko Hubara ja Anu Partanen
Alkuteos: Bad Feminist 2014
Kirjastosta

"On vaikea olla tuntematta itseään naisena ja feministinä huumorintajuttomaksi, ja nähdä naisvihaa niin monessa eri muodossa, suuressa ja pienessä, kun tietää ettei se ole pelkkää kuvittelua. On vaikea suhtautua kehoitukseen olla ottamatta liian raskaasti, koska jos ottaa yhtään kevyemmin, leijailee pian hevonvitunkuuseen. Ongelma ei ole siinä, että näitä asioita tapahtuisi joskus; ongelma on siinä, että kaikkia näitä asioita tapahtuu koko ajan ja jatkuvasti." 

Olen feministi ja suhtaudun asioihin aika vakavasti. Ajatellaanpa vaikka suurinta osa tv-sarjoista ja elokuvista, jotka jätän katsomatta, kun en kestä niiden yksipuolista ja vahingollista ihmiskuvaa. Saatan jättää elokuvan kesken kun hahmot ovatkin kaikki samasta puusta veistettyjä uhreja, jotka täytyy pelastaa, tai jotain muuta yhtä nokkelaa. Monia vanhoja lemppareitani en voi enää katsoa ilman, että pyörin tuskissani, sillä hitto mitä kuraa. Ei ihme, jos on teininä ollut vähän pihalla, kun on kuorruttanut aivonsa moisella roskalla. Soittolistaltani tippuu aika nopeasti tyypit, jotka paljastuvat kusipäiksi. Ei ole niin hyvää musiikkia, etteikö se menisi pilalle, jos sen tekijä on esimerkiksi naisvihaa kylvävä sovinisti. Kyllä, olen vähän huumorintajuton. Otan vähän raskaasti. Silti kaikesta tästä huolimatta kuuntelen joskus vähintään kyseenalaisia biisejä, ja tanssin niiden tahtiin. Katselen joskus aivan hirvittävää roskaa, ja pidän siitä. Tiedän paremmin ja silti teen sen.

"Nautin niistä samalla tavalla kuin minun on pakko nauttia suurimmasta osasta musiikkia - minun pitää unohtaa olevani älyllinen olento. En saa ottaa kaikkea niin raskaasti." 

Roxane Gayn Bad Feminist sisältää esseitä, joissa hän tarkastelee, pohtii ja ruotii muun muassa populaarikulttuurin tarjoamaa yksipuoliesta, usein vahingollista näkökulmaa sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja identiteetistä. Hän kuvaa sitä ristiriita mitä on kasvaa naisena, ei-valkoisena naisena ja feministinä kulttuurissa, joka meidät ympäröi. Voimme tiedostaa ja kyseenalaistaa valtakulttuurin tarjonnan, mutta silti ammennamme siitä. Miksi? Ja toisaalta - mistä muustakaan? Se osuu meihin, vaikka emme tahtoisi ja no, joskus tahdomme sen osuvan. Gayn kirjoittaa myös muun muassa etuoikeuksista, raiskauskulttuurista ja rodullistamisesta. Monet esseet ovat hyvin henkilökohtaisia, joissa Gay tuo itsensä ja kokemuksensa vahvasti esiin.

Suurimmassa osassa esseistä on minulle jollain tapaa tuttuja juttuja keskiössä. Esimerkiksi Nälkäpeli, Sweet Valley High, Girls ja Fifty Shades of Grey, vaikka viimeistä en olekaan lukenut tai katsonut. Gay tarkastelee näitä avaamalla teosten ongelmallisuutta esimerkiksi juuri naiskuvan kannalta. Mukana on myös elokuvia, henkilöitä ja tapauksia, jotka eivät ole itselleni tuttuja. Se etäännytti hieman, mutta Gay kirjoittaa onneksi niin hyvin, että esseiden pointista sai siitä huolimatta kiinni. 

Gayn esseitä ei voi lukea ajattelematta, siis ajattelematta niin, että aivot sauhuavat ja ovat lukemisen jälkeen lähinnä hakkelusta. Gay kirjoittaa esimerkiksi raiskauskulttuurista tavalla, joka valottaa sitä kaikessa karuudessaan aivan loistavalla tavalla. Hänellä on paljon huomioita, joita ei ole itse osannut edes ajatella. Rodullistaminen taas on asia, jota ei-rodullistettuna valkoisena ihmisenä ei voi koskaan täysin ymmärtää ja siksi aihe, joka kieputti jälleen ajatusmaailmaani. Hyvä niin.

Yksi asia, jota kuitenkin mietin ehkä kaikista eniten ja josta olen kirjan luettuani muutaman kanssa jutellutkin, on Gay itse ja hänen tapansa kirjoittaa. Hän kirjoittaa tekstejään sivaltaen, mutta kuitenkin humoristisesti. Hän laittaa itsensä likoon, mutta samalla kun lyttää tosi-tv-ohjelmat, hän kertoo katsovansa niitä tai kun hän parjaa jotain henkilöä, hän silti ymmärtää. Gayn tapa tuntuu siltä, että jokaisen totuuden jälkeen hän ikään kuin pyytää anteeksi. Kuin sanoen, että anteeksi, kun tosi-tv-ohjelmien formaatti on näin kelvoton ja kerron sen teille, ei piitata siitä, katsonhan sitä itsekin!

Olenko liian vakava Gaylle? Olenko liian vakava, kun en keksi itse yhtäkään syytä katsoa tosi-tv-ohjelmia tai mennä lähellekään henkilöä, jonka tietää olevan sovinisti? Täytyykö tässä pyydellä anteeksi?

En halua, saati ole oikeutettu kritisoimaan Gayn tapaa nähdä, kokea, tuntea tai kirjoittaa. Ymmärrän, että hän haluaa kirjoittaa nimenomaan siitä ristiriidasta, joka syntyy, kun tiedostaa ongelman asioissa, joita itse katsoo, kuuntelee, käyttää ja kuluttaa. Siitä huolimatta on hirveän vaikea ymmärtää, että jos pitää jotain niin kivuliaana, niin miksi käyttää aikaa sellaiseen? Vähän kuin olisi tikku jalanpohjassa, mutta mieluummin valittaa siitä kuin ottaa pois.

Ja ehkä juuri tämän ymmärtämättömyyteni vuoksi, niin ristiriitaista kuin se onkin, pidin kirjasta niin paljon. Teos valottaa jälleen yhtä tapaa tarkastella tätä maailmaa ihmisenä ja tietenkin feministinä. Gayn lämpö ja ymmärrys - miten ihanaa! Gay kirjoittaa näin: "Otan vastaan huonon feministin leiman koska olen ihminen. Olen ristiriitainen. En yritä toimia esimerkkinä. En yritä olla täydellinen. En väitä, että minulla olisi vastaus kaikkeen." Täydellistä ihmistä ei ole, eikä näin ollen feministiäkään. Kenelläkään ei tarvitse olla vastausta kaikkeen, onhan meitä monta täällä. Riittää, että haluaa yrittää löytää vastauksen edes johonkin.

Bad Feminist ilostutti, hämmensi, hämmästytti, riemastutti, ärsytti ja oli kaikin puolin juuri sellainen kirja, joita toivoisi osuvan kohdalle useammin. On ihanaa, kun voi lukea samanhenkisen ihmisen hieman erilaisia ajatuksia (ja myös niitä ajatuksia, jotka voisivat olla omasta kynästä), saada uusia näkökulmia ja oppia uutta.

Lukekaa tämä.



Pidemmin ja perusteellisemmin aiheesta voit lukea vaikka Lauran blogista.

torstai 28. syyskuuta 2017

Rosa Meriläinen & Saara Särmä: Anna mennä - Opas hauskempaan elämään

IMG_0210

Rosa Meriläinen ja Saara Särmä: Anna mennä - Opas hauskempaan elämään, S&S 2016
Sivut: 364
Kansi ja ulkoasu: Jussi Karjalainen
Kannen kuva: Aki-Pekka Sinikoski
Kirjastosta

Näköjään on aivan maailman vaikeinta lukea feministinen kirja ja yrittää sitten kirjoittaa siitä. Olen nyt muutaman päivän yrittänyt. Joko olen saanut aikaiseksi niin henkilökohtaiseksi taittavia tekstejä, etten kirjoittaisi sellaisia edes päiväkirjaani, jos kirjoittaisin päiväkirjaa, tai sitten niin kuivia sananparsia teoksen sisällöstä, että niillä saatesanoilla kiertäisin itsekin kirjan kaukaa. Vaikeaksi kirjoittamisen tekee se, että aihe on niin tuttu, ettei kirja mullistanut maailmaani, ja siksi ei oikeastaan ole mitään sanottavaa, ja sitten taas toisaalta aihe on niin tärkeä ja omani, että voisin kirjoittaa aiheesta melkein kirjan itsekin. Yritäpä tässä sitten luovia näiden ääripäiden välissä.

Rönsyävien ja nyt julkaisemattomaksi jäävien tekstieni tärkeimmät pääpointit ovat olleet kutakuinkin seuraavat:

1. Anna mennä: opas hauskempaan elämään on ennen kaikkea teos, joka kehottaa kehtaamaan enemmän, nolostelemaan vähemmän ja näin elämään enemmän, koska silloin elämä nyt vain on hauskempaa. Vakaviin asioihin sietää suhtautua vakavasti, mutta omasta elämästä ei kannata tehdä liian vakavaa. Kirjan kehotus on muuten aika tehoava, sillä kirjan lukemisen jälkeen olen itsekin kehdannut tehdä enemmän ja miettinyt vähän vähemmän.

2. Kirja on hyvä feministinen perusteos. Se ei varsinaisesti tarjoillut kovin paljon uutta minulle henkilökohtaisesti, mutta avaamalla käsitteitä ja nostamalla hyvin arkipäivisiä epäkohtia päivänvaloon, on sen kautta aiheisiin helppo tutustua. Kirja ei kuitenkan ole mikään vakavahenkinen jykevä käsikirja, vaan hauska, sellainen potkua elämään antava. (Tässä kohtaa voisi melkein käyttää sappinesteet suuhun nostattavaa ilmaisua positiivinen tsemppari.)

3. Tekstejä lukiessa on hyvä pitää mielessä, että kyseessä on vain kahden ihmisen mielipiteet. On hyvä saada uutta näkökulmaa ja tuuletella omia ajatuksiaan, mutta purematta nieleminen harvoin kannattaa. Kirjassa on useita kohtia, joita itse en allekirjoita. Esimerkiksi lause "Naisen masu on pyöreä, ei litteä." Paitsi että ei ole aina ja kaikilla. Joillakin on litteä vatsa vaikka taustalla ei olisi ruokavaliota, sairautta tai treeniä - kehoja on myös litteillä vatsoilla, ja se on ihan okei. Se on ihan okei, vaikka taustalla olisikin jotain. Tietenkään jokaisen kirjan ajatuksen ei tarvitse mennä yksiin omieni kanssa - voinhan kirjoittaa sellaisen kirjan sitten itse! - mutta yllä oleva ilmaisu on mielestäni jopa vahingollinen. Vatsa saa olla sellainen kuin on ja se on hyvä sellaisena. Kaiken muun voi unohtaa.

4. Hällä väliä -asenne on hyvä kun huomaa henganneensa töissä puoli päivää housujen vetskari auki tai kun kaveri haluaa tulla kylään juuri silloin kun koti tuntuu räjähtäneen käsiin. Ihan sama, elämässä on vakavampiakin asioita! Mutta koska niitä vakavampiakin asioita on, ihan kaikessa hällä väliä ei toimi. En nyt listaa tähän asioita, jotka mielestäi tulisi ottaa vakavasti, etten ole se tylsä nipottaja, mutta on asioita, joihin voi, saa ja tulee suhtautua vakavasti. Rento asenne on hyvä, piittaamattomuus ei.

5. Tekstit olivat paikoin melko heteronormatiivisia, mikä tuntuu erikoiselta feministisessä teoksessa nykypäivänä. Ja siitä syystä siihen huomioni kiinnitinkin.


Anna mennä: opas hauskempaan elämään ei mullistanut maailmaani tai ravistellut perustuksiani, mutta luin sen suurimmaksi osaksi mielelläni. Se herätti ajatuksia ja tarjosi mukavaa tsemppiä hetkeen, kun sitä ehkä vähän tarvitsikin. Jää kuitenkin melko keskinkertaiseksi pienine ongelmineen. Voisin suositella tätä ensimmäiseksi feministiseksi teokseksi jollekin tai sitten tsemppikirjaksi kurjaan päivään.


maanantai 25. syyskuuta 2017

Kesäkuukausina luetut


Kesä ei tässä torpassa ollut varsinaisesti mitään lukemisen juhlaa. Kirjoitin ensin, että elämisen juhlaa, ja no, ei se tainnut ihan aina sitäkään olla. Keväällä päättyi pitkä parisuhde, ja vaikka sen suhteen kaikki oli ja on tosi hyvin, niin kesään osui kuitenkin uuden asunnon etsintä, muutto ja yksin asumiseen totuttelu. Samalla siirryin uusiin työtehtäviin, kesäloma jäi pitämättä ja sitten oli vielä järkyttävä tapahtuma täällä kotikaupungissani Turussa. 

Mutta vaikka välillä on tuntunut siltä, kuin joku viskelisi kiviä niskaan, niin vähän kliseisestikin täytyy todeta, että kaikista elämän mutkista huolimatta elämä on parasta juuri nyt. (Pikkusiskoni on hokenut pari kuukautta "living my best life" vähän ironisesti ja minä olen nyökytellyt, mutta en yhtä ironisesti.) Pitkään hautuneet jutut ovat viimein kypsytelty loppuun ja käsitelty, oma elämä on muuttunut enemmän omaksi ja se tuntuu hyvältä. Kaiken hapuilun keskellä sitä on tainnut kasvaa enemmän itsekseen, ehkä jopa hippasen paremmaksi ja rohkeammaksi versioksi itsestäni. No, ehkä parina viimeisimpänä viikkona kaiken väsymyksen keskeltä sitä parempaa versiota ei ole voinut havaita, mutta muuten sellainen on tainnut pari kertaa peilissä vilahtaa.

IMG_1723

Lukemattomuus harmittaa toki, kun se on itselle niin luontainen tapa olla. Mutta lukeminen tai lukemattomuus on toisaalta hyvä mittari siinä, että miten elämässä ja omassa pääkopassa hommat sujuvat. Keväällä ja kesällä kun kävi läpi isoja juttuja, niin lukuinto ei varsinaisesti kukoistanut. Kesäkuussa luin yhden kirjan. Kun aloin kaivata lukemista, mutta keskittymiskyky oli heikko, niin tavailin pääasiassa helpohkoja nuortenkirjoja, lastenkirjoja ja mukanaan vieviä sarjiksia. Syyskuussa on mieli kuitenkin tyyntynyt siihen pisteeseen, että olen päässyt taas vähän vakavampienkin aikuisten kirjojen makuun. Se on voitto, jota sietää juhlia. Siitä tietää, että johan tästä noustaan.

Päätetään kuitenkin henkilökohtainen tilitys tähän, koska nyt kun on tapahtunut sellainen ihme, että olen vihdoin ja viimein saanut kirjoitettua kaikista kesä-, heinä-, ja elokuun aikana lukemisestani kirjoista blogiin, niin onhan se melkein ajankohtaista tehdä niistä kooste. Syyskuun kirjat tulevat sitten kuun lopus... joskus.


K E S Ä K U U 

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

H E I N Ä K U U 

Johan Bargum: Lyhykäisiä
Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä
Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä
Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä
Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari
Alison Bechdel: Hautuukoti - Tragikoominen perheeni

E L O K U U 
Alison Bechdel: Lepakkoelämää
Timo Parvela & Bjorn Sortland: Kepler62 – Kirja viisi: Virus
Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki
Timo Parvela: Paten aikakirjat
Alison Bechdel: Lepakkoelämää II
Alison Bechdel: Lepakkoelämää III
Timo Parvela: Paten jalkapallokirja


Yhteenvetona voi todeta, että kesäkuukausina pääpaino on tosiaan ollut lastenkirjoissa, nuortenkirjoissa ja sarjakuvissa. Pääaihe taas selvästi homoseksuaalisuus, sillä kuin Greenwellin kohutun kirjan, Rannelan aihetta käsittelevän trilogian ja Bechdelin sarjakuvia, joista muuten Hautuukoti on ehdottomasti paras kesällä lukemani teos. Huomionarvoista myös se, että Pitkäsen Kadonneiden eläinten saari oli arvostelukappale, muut olen lainannut kirjastosta. Kannan työt kotiin kirjaimellisesti.
 
Kesä on kuitenkin vääjäämättä kääntynyt lempivuodenaikaani syksyyn ja sen kunniaksi olen jopa saanut hankittua toimivan verkkoyhteyden kotiin. Asun sen verran paksujen kiviseinien sisässä, ettei tuo nettiyhteyden toimivuus ollutkaan ihan itsestäänselvyys. No, pari kuukautta ilman nettiä taisi tehdä vain hyvää. Tosin blogin päivittäminen vaati aina kotoa poistumista ja muiden blogeja olen lukenut lähinnä satunnaisesti, jos silloinkaan. Vaan nyt on netti ja mahdollisuus jumittaa kotona blogimaailman (ja Netflixin) ääressä. Ehkä vielä jonain sateisena syksypäivänä saan blogini tekniset ongelmatkin selätettyä. Katsotaan. 

Aurinkoa alkaneeseen viikkoon!