maanantai 5. kesäkuuta 2017

Toukokuusta ja kesäkuustakin



Toukokuu oli "suurten uutisten kuukausi" sisareni sanoin, ja onhan tässä ollut päällä kaikenlaista, mutta oikestaan toukokuu jatkoi samaa linjaa alkuvuoden kanssa. Jo ajat sitten pyörimään pärähtäneet rattaat vain kiihdyttivät vähän vauhtiaan, saapuivat sinne, minne olivatkin matkalla. Asiat tulivat päätökseen, alkoi uusia juttuja, ja noin tsiljoona asiaa oli, ja on, edelleen kesken.

Inhoan tällaisia muka-mysteereitä, kun kertoo eikä kuitenkaan, mutta ihan vielä aika ja energia eivät riitä kaiken järjestämiseen lauseiksi, vaikka mistään suuresta salaisuudesta ei todellakaan ole kyse. Eikä varsinaisesti mistään ikävästä tai odottamattomastakaan, kaikki on ihan hyvin. Pää on vain vähän hyrrä ja keskittymiskyky hutera. Lukeminen onkin vaihtunut lähinnä ulkona olemiseen ja liikkumiseen, mikä on tosin hyvin tervetullutta. Vaan tällä menossa lukuharrastus saa hetken olla rauhassa ja blogi vedellä kesänokosia.

No mutta, siirrytäänpäs tuosta pintapuolisesta puuron hämmentämisestä niihin muutamaan kirjaan, jotka toukokuussa ehdin lukea.

Kuukausi alkoi Alice Munron uusimmalla suomennoksella Jupiterin kuut, joka oli, no, Munroa. Jos joutuisin valitsemaan vain yhden kirjailijan, jonka tuotantoa saisin loppuelämäni lukea, olisi Munro kärkipäässä. Onneksi tällaista valintaa ei tarvitse toivon mukaan tehdä, mutta kertonee jotain kirjailijan asemasta elämässäni. Hassuinta on, etten edes tiedä mikä Munrossa ihan tarkalleen syvälle sisimpääni osuu, mutta jokin taika se on. Munroa lukiessa olo on kuin olisi saapunut kotiin.

Munron jälkeen luin kolme nuortenkirjaa. Nicola Yoonin suomennetun Kaikki kaikessa, joka oli nopeasti luettu, mutta ei oikein kolahdellut. Kirja ei tuntunut uskottavalta ja sairauden romantisointi ärsytti. Ehkä luin kirjan väärään hetkeen, ehkä olen mieleltäni "liian vanha" kirjalle, tai onpa syy mikä tahansa, kirja ei kovin suuria suosituksia minulta saa.

Loppukuun vietin lukien englanniksi nuortenkirjoja. Becky Albertallin kehuttu Simon vs. the Homo Sapiens Agenda oli hauska ja Nina LaCourin ja David Levithanin yhdessä kirjoittama You Know Me Well kepeä ja koskettava, kevyt kirja, joka ei kaihda rankkojakaan aiheita. 

Toukokuusa olin mukana Ylen ja kirjabloggareiden 101 kirjaa -projektissa ja kirjoitin Anja Kaurasen vaikuttavasta esikoisromaanista Sonja O. kävi täällä.

Nyt kesken on noin tuha kirjaa, joista varmaan suurin osa kesken jääkin. Kuten sanoin - keskittymiskyky on lähinnä pyöreä nolla, olo kuin levottomalla vieterillä. Kesäkin vaikuttaa takaraivossa, herättää aamuisin liian aikaisin, eikä tahdo antaa nukahtaa iltaisin. Mutta en valita, joskus elämä on tätä.

Ihanaa kesää!

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Nina LaCour & David Levithan: You Know Me Well


Nina LaCour & David Levithan: You Know Me Well 
Macmillan Children's Books 2016
 Sivut 247
Kirjastosta

Mainitsin edellisessä tekstissäni miten vähän sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta käsitteleviä nuortenkirjoja tuntui olevan nuoruudessani, ja miten otan vahingon takaisin nyt lukemalla niitä sitten senkin edestä. Tällä kertaa luin peräkkäin kaksi aihetta käsittelevää kirjaa. Ensiksi Becky Albertallin melko hulvattoman Simon vs. the Homo Sapiens Agendan ja nyt asian ytimeen puskevan Nina LaCour ja David Levithan yhdessä kirjoittaman You Know Me Well. Molemmat kirjat käsittelevät nuorten elämää ja homoseksuaalisuutta.

Olen lukenut useita romaaneja, jossa jonkun hahmon homoseksuaalisuutta käytetään yllätyksenä tai käänteenä, tai jossa aiheen kimppuun käydään vaivihkaisen hitaasti, kypsytellään hahmoa ja lukijaa, ja sitten puidaan ja pureskellaan kaikki läpi. No, niille kirjoille on aikansa, paikkansa ja tilauksensa. Olen sanonut, että aihetta pitää pyöritellä niin kauan, ettei sitä enää tarvitse pyöritellä. Koska on se hetki? Sen toivottavasti näemme joskus. Mutta siitä huolimatta nyt arvostin sitä, että You Know Me Well menee suoraan asiaan ja alkaa homobaarista. Ei mitään turhia venkoiluja.

On Pride-viikko, alaikäiset ujuttavat itsensä baariin ja siellä poika tapaa tytön, ja ensisilmäyksellä heistä tulee - ystäviä. Lähtöasetelma on, no, ainakin moneen muuhun kirjaan verrattuna erilainen. Ystävyys syttyy ja kypsyy nopeasti, ja näin nuoret saavat itselleen tärkeän tuen vaikeassa elämäntilanteessaan, siis kamppailessaan ensirakkauteen liittyvien ihanuuksien, vaikeuksien ja pettymysten kanssa. Mark on rakastunut parhaaseen ystäväänsä, mutta ei saa vastakaikua. Kate on ihastunut tyttöön, jota ei ole koskaan edes tavannut, ja kun heidän vihdoin pitäisi kohdata, ei uskallus tahdo riittää. Ja on siinä sopassa muutama muukin lusikka, kuten elämässä aina.

Kirja on samaan aikaan hyvin hauska, ja rohkea, ja aivan äärettömän surullinen. Kevyt kirja kätkee sisäänsä hyvin raskaita aiheita esimerkiksi siitä, miten väkivaltaisesti vanhemmat voivat suhtautua lapseensa, joka kertoo homoseksuaalisuudestaan. Vaikka aivan helpointa luettavaa se ei tietenkään ole, niin koen tärkeänä, että myös näitä aiheita tuodaan nuortenkirjoihin. Kirja tuo hienosti esiin myös sen, miten on ihan okei olla se tyyppi, jolle oma (saati muiden) seksuaalisuus ei ole mikään juttu, ja joka "tuli kaapista" jo syntyessään ja miten on yhtä ok olla se tyyppi, joka edelleen hengailee siellä kaapissa. Toki toivottavaa on, että omaa seksuaalisuuttaan ei tarvitsisi piilotella ainakaan pelosta, mutta jos näin on, sekin täytyy kaikille sallia.

Kokonaisuutena kirja jää sellaiselle keskinkertaisen hyvän tasolle. Kirjaa oli mukava lukea, tarina oli samaan aikaan hyväntuulinen, mutta kuitenkin koskettava. Kirja käsitteli erilaisia aiheita mielestäni oikein mallikkaasti. Omaa lukukokemustani kuitenkin kaihersi se, että loppua kohden kiinnostukseni lässähti ja lopun lähinnä lukaisin läpi, sillä minusta se ei oikein enää tarjonnut mitään uutta. Siitä huolimatta suosittelen kirjaa, jos aihe kiinnostaa tai muuten hakusessa on kiva nuortenkirja. 
 

lauantai 27. toukokuuta 2017

Becky Albertalli: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda



 Becky Albertalli: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, Balzer + Bray 2015
Sivut: 303
Kannen suunnittelu: Alison Klapthor
Kansitaide: Chris Bilheimer 
Omasta hyllystä

Simon vs. the Homo Sapiens Agenda hyppäsi lukulistalleni kun sen tarpeeksi monta kertaa pongasin Instagramista, ja luin kehuvia blogiarviota. Simon vaikutti sopivalta kirjalta tähän tasaisen epätasaiseen rytmiini yrittää lukea nuortenkirjoja englanniksi, ja siihen se mainiosti sopikin. Kirja julkaistiin nyt keväällä myös suomeksi nimellä Minä, Simon, Homo Sapiens (Otava).

Simon on not-so-openly gay, joka lähettelee sähköposteja salaperäisen Bluen kanssa. Arvoitus on kiehtova, sillä Simon ja Blue käyvät samaa koulua, mutta eivät tiedä toistensta henkilöllisyyttä. Sähköpostien kautta heidän välilleen on kuitenkin syntynyt lämmin ystävyys, ehkä vähän jotain enemmänkin. Mutta kun sähköpostit päätyvät väärän ihmisen luettavaksi, mutkistuu Simonin elämä. Suostuuko hän kiristykseen vai tekeekö seksuaalisuudestaan kaikkien puheenaiheen? Entä Blue, onko hän turvassa?

Kirja oli odostusteni mukaisesti oikein ihana, sympaattinen ja viihdyttävä. Simon on hahmona hauska, sarkastinen ja samastuttava. Hän ei tahdo sulautua siihen suurimpaan massaan, ei innostu jokaisesta koulun tempauksesta, mutta löytää itselleen kuitenkin oman yhteisön, tärkeät ihmiset ja hetket. Nuoren elämän kuvaus tuntui kovin osuvalta.

Kirjassa oli hauskoja elementtejä ja pohdinnan aiheita. Esimerkiksi miksi vain homoseksuaalisuuteen liitetään kaapista ulos tuleminen? Miksi kaikki eivät tule seksuaalisuutensa kanssa ulos kaapista? Tai mikä vielä parempaa, jos se ei vaikka vaan olisikaan mikään juttu. Kuvailisin kirjaa sanoilla "kepeä realismi", sillä se on söpö, mutta nostaa esiin myös faktan, ettei elämä ole satua eikä aina oikeudenmukaista. Hyviä juttuja tapahtuu, mutta niin tapahtuu myös vähemmän hyviä juttuja. Pidin kirjan kielestä ja kielellä leikittelystä, sillä se toi sopivasti haastetta ja syvyyttä omalle englannin tavailulle. Kirjaa lukiessa olinkin iloinen, että luin sen alkukielellä, sillä veikkaan, että käännökseen ei ihan kaikkea saa napattua mukaan.

Mutta, niin useinhan näihin liittyy se surullisen kuuluisa mutta, taisin odottaa ihan vähän enemmän kehuvien arvioiden perusteella. Kaikesta söpöydestä ja viihdyttävyydestä huolimatta jäin kaipaamaan jotain lisää. Ehkä syvyyttä, isompaa käännettä tai vahvempaa pohdintaa. En tiedä mikä puuttui, mutta se oli se osa, joka olisi potkaissut tämän suoraan sydämeen. Nyt viihdyin hyvin kirjan kanssa, mutta en surrut, kun suljin sen kannet.

Simon on ehdottomasti lukemisen arvoinen nuortenkirja. Ei paras, jonka olen viime aikoina lukenut (Rainbow Rowellin Fangirl on aika korkealla edelleen), mutta hyvä. Ja mahtavaa, miten kattavasti nykyään löytyy nuorille romaaneja, joissa käsitellään sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta. Eipä näitä yhtä runsaasti ollut, kun itse olin parhaassa teini-iässä. Onneksi voin ahmia ne kaikki nyt.


Muissa blogeissa: Carry on reading, Dysphoria, Kirjahilla, Lukijan roolissa, Sivujen välissä, Vinopino kirjoja, Yöpöydän kirjat

torstai 18. toukokuuta 2017

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa


Nicola Yoon: Kaikki kaikessa, Tammi 2017
Suomentanut:  Helene Bützow
Sivut: 320
Alkuteos: Everything, everything 2015
Arvostelukappale


Kun Nicola Yoonin esikoisromaani Kaikki kaikessa tupsahti postiluukustani, en voinut kuin tuijottaa kirjaa. Kannet olivat aivan järkyttävät. Ne eivät puhutelleet, tai itseasiassa puhuttelivat, mutta eivät kovin positiivisessa mielessä. "Tuossa on kaikki väärin", kommentoi siskoni, säestyksenä monta oh my godia. En edes viitsinyt yrittää kuvata kantta, ja kun näytin yllä olevaa kuvaa samaiselle siskolleni, neuvoi hän laittamaan kuvatekstiin, että kansi oli niin ruma, ettei sitä voinut edes kuvata. Elokuvakannet ovat harvoin onnistuneita, tässä tapauksessa harvinaisen epäonnistuneet. (Suomennoksen kannet voi kurkata täältä, alkuteoksen kannet täältä.)

Vaan nyt kun tärkein aihe on käsitelty, voidaan siirtyä kirjan sisältöön. Pyysin teoksesta nimittäin arvostelukappaleen, koska... I have no clue. Siis oikeasti, ei hajuakaan. Luin kirjaa muutaman sivun kunnes käänsin takakannen luettavakseni. Ei ollut käsissäni se kirja, jota luulin lukevani. En tiedä missä ovat ajatukseni ja kirjat menneet ristiin, ja mihin kirjaan olen tämän mielessäni sekoittanut, mutta kirjan tarina ei kuulostanut edes etäisesti tutulta. Vaan sitten kohautin olkiani ja jatkoin lukemista, kirja kun nyt kuitenkin oli jo siinä.

Maddy on 17-vuotias ja allerginen koko maailmalle. Hän on elänyt koko elämänsä kotinsa suojissa, sillä vakavan sairautensa vuoksi hän ei voi lähteä edes ulos sairastumatta. Ainoat ihmiset, jotka hän voi turvallisesti kohdata, ovat hänen äitinsä ja sairaanhoitajansa. Sitä elämä on ollut aina. Kirjojen lukemista, etäopiskelua ja äidin kanssa vietettyjä lautapeli- tai elokuvailtoja.

Sitten naapuriin muuttaa uusi perhe. Ja Olly, poika, johon Maddy ei saa, eikä voi tutustua, mutta johon hän ei voi myöskään olla tutustumatta. Olly on riski, joka Maddyn on pakko ottaa, vaikka siitä seuraisikin katastrofi. Herkkä ensirakkaus saa sävyjä vaikeasta sairaudesta, joka tekee kaikesta normaalista yhdessä olemisesta mahdotonta. Pelkkä kosketus voi tappaa.

Pidän nuorenkirjoista ja rakkaustarinoista, joskus jopa niistä kaikista höttöisimmistä, siirappisimmista ja kyseenalaisimmista, joita ei edes kehtaa tunnustaa lukeneensa, saati pitäneensä, mutta nyt voin kyllä rehellisesti sanoa, että ei ei ei, ei ollut kirjani lainkaan. Liekö omasta herkästä teini-iästä ja ensirakkauden kipristelyistä sen verran aikaa, että kyyninen sisimpäni ei enää kovin helposti värähtele. Tarina jäi kokonaisuutena ohueksi ja lopun tapahtumat arvasin, kuinkas muutenkaan, sehän on ollut teemana jo jonkin aikaa.

Sairauksien ja kuoleman romantisoimisessa ei ole mitään uutta, ja ehkä juuri siksi se on alkanut tökkiä, etenkin nuortenkirjoissa. The Fault in Our Stars oli kaikessa raadollisuudessaan ja sairauden ihannoimattomuudessaan oikein hyvä, mutta tässä jo alkuasetelma tuntui väärältä ja epäuskottavalta, sairaus kuin irvokkaalta vitsiltä. Tuntui kuin lukijoita pidettäisiin vähän hölmöinä, helposti vietävissä olevina. Vaan ehkä minä olen se hölmö, joka yksinään inisee, koska kirja on saavuttanut suosiota ja elokuvakin on tulossa.

Mutta hopeareunus jokaisella sadepilvellä ja hienot hetket heikoimallakin kirjalla (jos hyvä tuuri käy). Vaikka kirjalla on rumat kannet, tarina on ohut ja epäuskottava, loppuratkaisu arvattavissa ja sairauden romantisointi kyseenalaista, niin pidin siitä, että kirjassa käsitellään loppujen lopuksi hyvin rankkoja aiheita, jotka varmasti askarruttavat nuoriakin. Kirjan runsaat kirjalliset viitteet ja kuvitus miellyttivät. Kirja oli myös sen verran viihdyttävä ja koukuttava, että sen luki parissa päivässä.

Suuria suosituksia en kirjalle anna, mutta kannattaa kysyä toista mielipidettä vaikka joltain minua nuoremmalta lukijalta. Oman kappaleeni annoin eteenpäin noin kymmenen vuotta nuoremmalle, se lienee tälle kirjalle oikea osoite. 

Elokuvan ensi-ilta on 24.5.2017.



torstai 11. toukokuuta 2017

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä



Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä, Wsoy 1981
35-vuotisjuhlapainos vuodelta 2016
Sivut: 295
Päällys: Pekka Loiri

Kuvan minusta otti keyrsi.

Olen mukana Ylen ja kirjablogien 101 kirjaa -projektissa, jonka tarkoitus on esitellä yksi valittu teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta Suomen juhlavuoden kunniaksi. Kirjat arvottiin kirjabloggareille ja minulle osui Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisromaani Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981. Myönnän, etten ollut alkuun kovin innostunut, sillä kirjailijalta aiemmin lukemani teokset eivät ole onnistuneet nousemaan lemppareiksi, mutta tuolloin en vielä tiennytkään kohdalleni osuneen yllättäjän, kirjallisen lottovoiton.

Sonja O. kävi täällä on 36 vuotta sitten julkaistu aikansa kohukirja, jota on, yhä edelleen, väkisinkin tituleerattava rohkeaksi. Rohkeus piilee siinä, miten avoimesti teoksessa kuvataan yhden nuoren naisen kasvua ja pyristelyä, seksuaalisuutta, omien juurien ja rajojen etsimistä, mielen horjumista ja taistelua vapauden puolesta. Asioita, jotka yhä  tuntuvat olevan vaiettuja ja vaikeita aiheita, jopa tabuja. Nuorten naisten seksuaalisuudesta ei vieläkään juuri puhuta. Tässä teoksessa siitä puhuttiin jo 36 vuotta sitten. Nautin, kun ajattelen, miten kirjan nuoren naisen räjähtävä ja avoimesti esiin tuotu seksuaalisuus on varmasti saanut monet vapisemaan 80-luvun alussa. Uskon, että kirja onnistuu edelleen ravistelemaan lukijoitaan.

Samalla kun kirjan tärkeässä keskiössä on omia tekojaan ja halujaan sanallistava nainen ja rohkea naiseuden kuvaus, niin kirja kuvaa hienosti myös toisen sukupolven evakkoutta, ja koko 70-lukua ja yhden sukupolven nuoruuden kipuiluja, ajatuksia ja elämää. 

"Olen viime aikoina ajatellut sitä ja koko meidän omaa sukupolveamme hyvin paljon. Mehän olemme täysin kummallinen sukupolvi, ainutlaatuinen, kiehtova, arvoituksellinen, vallankumouksellinen. Rauhan sukupolvi, Kekkosen ajan kasvatteja, ensimmäinen varsinainen televisiosukupolvi Suomessa ja globaalimminkin."

Ajankuvaus on vahva. Se kaartaa läpi aikansa politiikan ja taiteen, musiikin ja kirjallisuuden, nuorten ja heidän vanhempiensakin elämän. Kirjan name droppailu voisi olla toisessa tilanteessa ärsyttävää, mutta nyt nimet onnistuvat hienosti kiinnittämään lukijan oikeaan vuosikymmeneen. On Kekkonen ja Neuvostoliitto, Waltari ja Saarikoski, Marimekon sisustustekstiilit, poliittiset yhdistykset, pienet bändit ja lukuisia muita nimiä, jotka on helppo jollain tavalla liittää 70- ja 80-luvuille. Teoksessa nousee esiin ajan poliittinen henki ja politiikan vaikutus ihmisten elämään, luokkaerot, pienet kulttuuripiirit ja opiskelijaelämä. Snellman on kirjoittanut asioista, jotka tuolloin ovat kiinnostaneet ja liikuttaneet ihmisiä, ja onnistunut siten vangitsemaan 70-luvun niin hyvin, että tarinan osaisi sijoittaa oikealle vuosikymmenelle sokkonakin.

Lisäksi kirjan kieli, jonka parissa oma otteeni meinasi alkuun herpaantua, tuntuu huokuvan omaa aikaansa. Faija, mutsi, styylata, stoorit, skeida, peruskimmoja, kimuli, sigge, penska-aika ja kansakoulu ovat sanastoa, joka kuulostaa menneiltä vuosikymmeniltä. Kirjan kokeileva, sääntöjä venyttävä tyyli tuntuu myös menneille vuosikymmenille tyypilliseltä. Sellaiselta, johon olen ennenkin törmännyt 80-luvun kirjoja lukiessani. Nykyään kirjoitetaan enemmän selkeää, yksinkertaista ja riisuttua lausetta.

Mutta kysymys kuuluu voiko 36 vuotias teos yhä liikuttaa nykylukijaa? Voiko se tarjota jotain uutta tai edes samaistumispintaa? Kyllä, kyllä ja kyllä. En uskonut, että tulisin koskaan kutsumaan itseäni Snellmanin faniksi, vaan niin tässä kävi. 27 vuotias Anja on kirjoittanut kirjan, joka saa nykypäivän 27 vuotiaan Katrin nyökyttelemään. Samoja juttuja pyörii päässä, ehkä vähän eri sanoin ja lausein, mutta pyörii kuitenkin. Teoksen feministinen laulu soi kauniisti ja riemukkaasti. Mieleni tekisi heittää ylävitoset kirjailijan kanssa; Hän teki 36 vuotta sitten sen, mitä moni arkailee tehdä yhä. Todella hienoa työtä! "Kyllä feministi feministin tunnistaa", sanoisin, jos törmäisimme. Täällä sitä vain soudellaan, samassa veneessä, tyrskyjä päin.

Sonja O. kävi täällä on onnistunut valinta 101 kirjan listalle. Kriteerinä oli, että: "-- kirjan piti kiteyttää olennaista kirjan syntyajan henkisestä ilmapiiristä, yhteiskunnallisista tapahtumista tai ihmisen sisäisestä muuttumisesta." Kirja täyttää nämä kaikki ollen samalla tarkkanäköinen ja aikaansa edellä, uskottava kokonaisuus. Ehdottomasti kotimaisen klassikon aseman ansainnut.
Kohdalleni osunut yllättäjä, kirjallinen lottovoitto.

Kirjan saa luettavakseen esimerkiksi täältä.


Kaikki valitut kirjat löydät täältä ja muiden kirjablogien tekstit täältä.