lauantai 22. huhtikuuta 2017

Lukemattomuus tyhmentää


Muistan erään bloggaajan kirjoittaneen, että hänestä tuntuu, että lukemattomuus tyhmentää. Hän siis koki, että jos ei ole ehtinyt hetkeen lukea, olo on tyhmempi. Tämä on jäänyt erityisesti mieleeni siksi, ettei kyseessä ollut kirjabloggaaja, ei ammatiltaan kirjallisuuteen liittyvä henkilö tai edes henkilö, joka lukisi erityisen paljon. En kuitenkaan löytänyt muistelemaani lausahdusta hänen blogistaan, joten jääköön hän nyt toistaiseksi nimeämättä ja tyydyn toteamaan saman. Tuntuu siltä, että lukemattomuus tyhmentää.

Jotkut tuntuvat ajattelevan, että jää jostain paitsi, jos lukee kirjaa. Kuin elämästä menisi ohi jotain, jos pysähtyy ja lukee. Lukeminen on kuin ei-minkään tekemistä, johon on vaikea ympätä edes ystäviä mukaan. Moni viettää aikansa mieluummin tehden jotain muuta, nähden ystäviään, juhlien tai vaikka somettaen, kuin lukien. Ymmärrän sen hyvin. Ehkä siksi, että itselläni se tunne menee toisin. Jos en ehdi lukea, tuntuu siltä kuin jäisin jostain paitsi. Kuin elämässäni ammottaisi iso tyhjä aukko, joka vain kasvaa ja kasvaa, jos sitä ei ehdi täyttää.

Se aukko on tällä hetkellä valtava. Tuntuu melkein siltä, kuin olisi vain tyhjä kuori, joka kyllä selviytyy päivän askareista kohtalaisen kiitettävästi, mutta jonka sisällä kumisee tyhjyys. Siellä ei oikein liiku mikään. Joku vanha ajatus, tsiljoona vuotta sitten luettu juttu. En kasva enkä kehity, ajatukset ovat nollassa. Tuntuu siltä kuin olisin tarttunut kirjaan viimeksi sata vuotta sitten.

Näin ei suinkaan ole. Olen lukenut tälläkin viikolla. Olen lukenut lounastauoilla kuvakirjoja (Tatua ja Patua pääasiassa), muutaman kymmenen sivua aikuisten romaania ja toiset kymmenen toista aikuisten romaania. Mutta eihän se riitä. Se on kuin olisi syönyt alkupalan ja jäänyt vaille pääruokaa. Tai ei se ole edes alkupala, se on kuin pieni maistiainen alkupalasta. Niillä maistiaisilla on saanut pärjätä pitkään, päivästä ja viikosta toiseen. Nälkä alkaa olla valtava. Tyhmyys aistittavissa.

Olen lukenut aina ja paljon. Lukeminen on osa omaa jokapäivästä elämääni, joten tällainen lukemattomuus tuntuu siltä kuin olisi sairastunut. Voi kuulostaa hölmöltä, mutta niin se on. Ammennan niin paljon lukemisesta, että jos se jää välistä, niin iltaisin nukkumaan mennessä olo on tyhjä. Kuin olisi unohtanut tehdä jotain tärkeää, jotain oleellista. Väittäisin tilanteen olevan suunnilleen sama kuin huippu-urheilijalla, joka kärsii vammasta eikä voi liikkua. Se tekee kipeää. Se ei ole sitä elämää, jota haluaa elää. Kävely puiston ympäri aiheuttaa ikävää, jos muuten juoksee maratoneja. Pari sivua kuvakirjaa päivässä on kuin vitsi, kun muuten lukee romaanin illassa.

Elämäni on ne tarinat, jotka olen lukenut.
Minä olen ne tarinat, jotka olen lukenut. 
(Muita semisyvällisiä lukemiseen liittyviä ajatuksia tähän.)

Miksi en lue? Pääasiassa siksi, etten ehdi. Ei varmaan tarvitse mainita kuin ne jo ennenkin mainitut kokopäivätyö ja koulu, niin eiköhän jokainen osaa päätellä loput. Toinen syy on, etten jaksa. Vaikka kuinka haluaisi vähäisestä vapaa-ajastaan käyttää suurimman osan itselle tärkeään lukemiseen, niin usein ei vain jaksa. Siinä kohtaa nukutaan ja tuijotetaan tv-sarjoja, joskus elokuvia. Syödään karkkia. Otetaan kirja tarmokkaasti sänkyyn mukaan ja nukahdetaan ennen kuin ehditään edes kirjan nimeä lukea kannesta. Aivoni ovat sellaiset paljon tv-sarjoja ja karkkia syöneen höttöiset, tahmeat.

Vaan ensi viikonloppu on kolme päivää pitkä (en muistanut tätä itse, onneksi ystävä muistutti), ja se viikonloppu kuulkaa alkaa perjantaina tentin jälkeen. Vapusta viis, minä ajattelin pyhittää ne kolme päivää kahdelle asialle: nukkumiselle ja kirjoille. Lienenkö jäävä jostain paitsi? Tuskin. Tyhmyys ehkä harvenee, ainakin omassa päässä.

Etsiessäni nimettömäksi jäävän bloggaajan tekstiä siitä kuinka lukemattomuus tyhmentää löysin uutisartikkelin aiheestaa. Ihan hyvä juttu, kannattaa lukea.

Miltä lukeminen tai lukemattomuus teistä tuntuu?

Huom! Postauksen sisältö on syntynyt jonkinlaisessa taidan-olla-tulossa-kipeäksi-juuri-ennen-tenttiä-tilassa, joten pidän itselläni oikeuden muokata ja muuttaa jutun sisältöä.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju


Eve Hietamies: Hammaskeiju, Otava 2017
Sivut 415
Kansi Emmi Kyytsönen
Kirjastosta

Eve Hietamiehen Yösyöttö, Tarhapäivä ja nyt keväällä ilmestynyt Hammaskeiju ovat onnistuneet ihastuttamaan lukijoita ratkiriemukkaan hauskalla ja lämminhenkisellä tarinalla yksinhuoltajaisästä ja hänen pienestä pojastaan. Kaikki alkaa hetkestä kun Antin vaimo toteaa synnytyslaitoksen pihassa, ettei hänestä olekaan äidiksi ja hurauttaa taksilla matkoihinsa. Antti jää kaksin pienen käärön kanssa, ja eihän siinä auta muu kuin kantaa käärö kotiin ja aloittaa matka vanhemmuuteen yksin. Yösyötössä Paavo on vauva, Tarhapäivässä päiväkoti-ikäinen ja Hammaskeijussa ollaan kasvettu jo koululaiseksi. Kirjailija on sanonut, että Hammaskeiju on viimeinen osa tähän tarinaan.

Myönnän, että harvojen kirjojen äärellä nauran katketakseni ääneen saati onnistun tiristämään edes kuivakoita kyyneleitä, mutta Hietamiehen kirjojen äärellä niin on tapahtunut toistuvasti. Itkettää ja naurattaa, välillä molempia yhtä aikaa.

Samalla pipoa kiristää, ärsyttää ihan suunnattomasti. Jo Yösyötön kohdalla puntaroin kirjan huumorin pohjautumista pitkälti sukupuoliin liittyviin stereotypioihin, ja koin sen itselleni kompastuskiveksi. Vaikka osa jutuista nauratti, niin aika moni juttu ei. Tarhapäivän kanssa kankeat sukupuoliroolit ärsyttivät edelleen. Mutta elin niiden kanssa sovussa sen verran, että sain kirjoista kuitenkin kiskottua aika monet naurut ja itkut irti.

Hammaskeijun kanssa se ei enää onnistunut yhtä hyvin, vaan kirja niin sanotusti katkaisi kamelin selän. Kirjan hauskuus ja viihdearvo murenivat, kun niiden rankana oli jälleen kerran turhan stereotyyppiset ja ahtaat sukupuoliroolit. Siinä vaiheessa kun Antti "ei ole niin hintti", että alkaisi esimerkiksi värjätä hiuksiaan, meinasi kirja lentää seinään.

On tärkeää lukea kirjoja, jotka eivät aina kulje samaa rataa kuin oma ajatusmaailma. Se opettaa näkemään ja ymmärtämään maailmaa monesta näkökulmasta. Joskus tuntuu siltä, että mitä ärsyttävämpi kirjan hahmo on, sitä tärkeämpää kirja on lukea. Kirjat mahdollistavat sen, että voi rakentaa vaikka minkälaisia hahmoja ja lukija voi heidät turvallisesti kohdata. Kirjan fiktiivisille hahmoille on myös helpompi antaa anteeksi ne kaikki ärsyttävyydet.

Mutta vaikka kuinka yritin ajatella, että tämä on Antin hahmo ja hän ajattelee tähän tapaan, kuten moni ihminen oikeassakin elämässä, niin ei. Kirjan vitsit olivat monessa kohtaa mauttomia ja kirjan maailmankuva yksinkertaisesti vanhanaikainen. Halutaanko kirjalla tosissaan välittää ajatusta, että ulkonäöstään välittävä mies on homo tai että homo välittää ulkonäöstään enemmän kuin ei-homo? Tai että naiset pärjäävät pelkän sukupuolensa avulla miehiä paremmin lasten kanssa? Että Antti kaipaa apua lapsen kasvatuksessa vain sukupuolensa vuoksi eikä esimerkiksi yksinhuoltajuuden tai kokemattomuuuden vuoksi? Mielestäni nämä eivät ole vain yksipuolisia ja loukkaavia kuvia, vaan myös vaarallisia.

Yritän ymmärtää, että kirjassa ilmeisesti halutaan välittää Antista mahdollisimman stereotyyppisen miehekkään tai "äijämäisen" miehen kuva - noiden termien määrittelyyn voisi halutessaan käyttää vaikka puolipäivää - ja se on tiettyyn pisteeseen asti ihan okei. Itseasiassa se taisi olla tähän kolmanteen kirjaan asti jossain määrin okei. Sitten vitsi vanheni, tai ei ainakaan uponnut enää minuun. Lisäksi myytti siitä, että naiset ovat automaattisesti parempia vanhempia, ärsyttää. Luulisi, että jos on yksin miehenä kasvattanut pienen lapsen koululaiseksi ja lapsi on vielä hengissä, niin ymmärtäisi, ettei olemassa ole mitään myyttisiä äitigeenejä. Vaikka se vitsi onkin, niin eikö Antti voisi vähän ottaa krediittiä itselleen siitä, että on sen lapsen kasvattanut koululaiseksi?

Kyllä, piponi on kireällä ja nuttura vihloo takaraivossa. En myöskään taida olla kirjan varsinaista kohdeyleisöä kuulumalla sukupolveen, jossa sukupuolen merkitys on yhä vähäisempi. Lisäksi elän onnekkaasti kuplassa, jossa vanhemmuus ei määräydy sukupuolen mukaan eikä yksinhuoltajaisä ole mikään juttu (totesin tätä samaa näköjään jo kirjoittaessani Yösyötöstä). Ja sitä vasten kirjan maailma on itselleni auttamattomasti vanhanaikainen. Ja ärsyttävä.

Vaan myönnän pois, että kyllä tämäkin kirja onnistui useamman kerran naurattamaan. Paavo on hauska lapsi ja toisaalta Antin huoli Paavosta koskettaa yhtä lailla kuin aiemminkin. Pienten ja tavallisten arkisten hetkien kuvaaminen oli minusta parasta.

"Heräsin Paavon tönimiseen.
- Pasanen...
- Isi sulle!
- Onko koulua? Saako nukkua pitkään?
Kesti hetken, että sain aivotkin hereille. - Lauantai. Ei ole koulua.

Paavo kömpi viereen ja veti peiton päälleen. - Hyvä. Mä nukun sitten pitkään.
Kello oli vartin yli kuusi ja olin täysin hereillä. Mutisin Paavon selälle, että kivat sulle, ja lähdin keittämään kahvia."

Osa kirjan vitseistä meni överiksi, enkä nyt tarkoita mauttomuuksia, vaan muita juttuja. Mielestäni kirja ei myöskään tuntunut loppuun hiotulta, ja se jää mielestäni kahden aiemman osan varjoon. Ehkä on hieman liikaa luotettu siihen, että kirja kantaa kahden aiemman osan turvin - mikä lienee totta - ja siksi kirja jää vähän kuin raa'aksi ja laimeaksi.

Mutta kirjaa ei kannata lukematta tuomita ja jos kaksi aiempaa osaa on luettu, ei tätä voi jättää välistä. Vaikka kirja ei minun kirjani ole, niin rehellisesti sanoen luulen, että jos kirjalle tulisi jatkoa, senkin lukisin. Antin ja Paavon tarina on ihastuttava, vaikka Antin voisikin päivittää luolamiehestä hieman nykyaikaisempaan versioon.

Hauskaa pääsiäistä!


Muissa blogeissa: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Amman lukuhetki, Kirjapolkuni, Kulttuuri kukoirstaa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin, Tuijata. Kulttuuripohdintoja

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Giulia Enders: Suoliston salaisuus



Giulia Enders: Suoliston salaisuus - Kaikki kehomme keskeisestä elimestä, Otava 2015
Kuvitus Jill Enders
Suomennos Elina Lustig
Sivut 303
Alkuteos Darm mit Charme - Alles über ein unterschätztes Organ 2014
Luettu kpl kirjastosta, kuvassa oma kpl

"Onks sun pakko pilata tämäkin hetki?" 

Kysyi eräs, käsi sipsipussissa, kun kerroin miksi on ihan normaalia olla kolme päivää ulostamatta. Mielestäni mitä kiinnostavin jutustelun aihe sipsipussin äärellä. Tai oikeastaan missä tilanteessa vain. Siitä syystä viime viikkoina en ole tainnut tavannut montaakaan, joiden kanssa en olisi saanut jutun juurta aikaiseksi tämän hetken lempaiheestani suolistosta. Olen riemastuttanut työkavereita kertomalla, että suoliston bakteerit painavat noin kaksi kiloa, kertonut ystäville miten peräpukamia voi vältellä ja lähettänyt perheelle viesteinä tekstipätkiä kirjasta, joka tämän kaiken on aiheuttanut. Suoliston salaisuus - tieto, josta luin ja jota nyt jaan mielelläni ihan jokaiselle.

Vaan aloitetaanpa siitä, että jos kirjaa olisi kansiin katsominen, niin voisi luulla, että olisin juuri lukenut vähintään kolmekymmentä vuotta vanhan eepoksen, vaan ei, tämä kansirumilus on julkaistu pari vuotta sitten. Ja vaikka tämä kakku ei todellakaan ole päältä kaunis - kuvan henkilössä ei tosin ole mitään vikaa! -, niin sisältö on kultaa. Suolistokultaa ja kakkakultaa, mutta kultaa yhtä kaikki.

Ihmisen suolisto ja siellä asuvat bakteerit (jos onni on myötä, eikä ole ihan jokaista bakteeriaan vielä tuhonnut tai jos on, niin on keplotellut niitä myös takaisin) ovat ihmisen hyvivoinnin kannalta aika lailla yhtä tärkeässä asemassa kuin aivot tai sydän. Paitsi että suoliston terveys voi vaikuttaa myös aivojen ja sydämen terveyteen! Suoliston terveys vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti oikeastaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Onko vatsa kipeä? Syy lienee suolistossa. Onko iho ärtynyt? Syy lienee suolistossa. Väsyttääkö? Joo, syy voi asua suolistossa. Masentaako ja ahdistaako? Jep, edelleen voidaan tuijotella suolistoa. Syy voi olla muuallakin, mutta suoliston tärkeän aseman vuoksi se kannattaa huomioida melkein ensimmäisenä. Tai toivoa, että oma lääkäri hoksaa tehdä niin.

Olen itse saanut onnekkaasti kokea ja todeta suoliston merkityksen elämässäni. On ollut kaikenlaista vaivaa, ja aika monta niistä olen hoitanut hoitamalla suolistoa. En suinkaan asiaa silloin ajatellut, mutta jälkiviisaana voin näin todeta. Esimerkiksi lähes 20 vuotta vaivannut atoopinen ihottuma ja pari vuotta elämänlaatua rajusti huonontanut refluksivaiva katosivat kuin taikaiskusta, kun lopetin maitotuotteiden käytön. Ei yhdessä yössä, mutta sen verran sukkelaan, että maitotuotteita en ole enää ruokavaliooni ottamassa. Ei tainnut olla maito suoliston paras ystävä. Myöhemmin iskeneet mystiset vatsavaivat helpottivat, kun aloin rajoittaa vehnän ja soijan syöntiä. Suolisto ei liene niidenkään ystävä. Vaan yhtä lailla tuhoa ovat tehneet antibioottikuurit, joita olen joutunut syömään elämässäni melkoisen määrän korvatulehduskierteeseen (lapsena ja voi kyllä, myös aikuisena) sekä virtsatietulehdukseen (ah mikä ihana vaiva!). Antibioottikuurien jälkeen suolisto onkin tuntunut elävän ihan omaa elämäänsä kunnes sitä on saanut rauhoiteltua maitohappobakteerien ja probioottien avulla. Niitä voi muuten napsia ihan muutenkin kuin antibioottikuurin jälkeen.

Suoliston salaisuus on napakan informatiivinen ja hyvin suoliston merkitystä avaava teos, jonka lukemisesta olisi varmasti hyötyä yhdelle sun toiselle. Eikä tarvitse ymmärtää rakettitiedettä, tai olla älyttömän kiinnostunut jostain suolistonukasta, että kirjasta saisi jotain irti. Teos on kirjoitettu lukijaystävälliesti niin, että tavallisempikin tallaaja ymmärtää ja montaa asiaa lähestytään hyvin arkipäiväisestä näkökulmasta. Jos haluat apua ummetukseen, vältellä peräpukamia tai helpottaa vatsan kivistystä, niin kirjan avulla voi löytää avun. Ai niin ja onko joskus aterian jälkeen vähän kuin vaikea hengittää? No, siihenkin kirja paneutuu hetken verran. Kirja myös kertoo, että jos ei koskaan pieretä, niin sitten lienee suolistossa jo isompi ongelma. Just saying.

Kirja on helppo, nopealukuinen ja hauska paketti täynnä käyttökelpoista tietoa. Jos et ole vielä kirjaa lukenut, niin ihan ehdottomasti suosittelen. Kirja sopii jokaiselle, joka on yhtään kiinnostunut omasta hyvinvoinnistaan ja terveydestään, mutta etenkin niille, joilla on hyvinvoinnin kanssa ongelmia. Jos ongelmat ovat tosi pahoja, on tietenkin syytä mennä lääkäriin, mutta suosittelen myös asioihin perehtymistä itse, näin ehkä osaa esittää lääkärille oikeat kysymykset tai ratkoa jonkun pienemmän vaivan ihan itse. (Esimerkiksi itse olisin säästänyt sekä rahaa, että ihoani, jos en olisi ihan hirveän montaa vuotta lätkinyt kortisonia ihottumaani, vaan tajunnut jättää sen maidon pois aiemmin.) Giulia Enders on lääketiedettä opiskellut tutkija, joten mistään huuhaahöpötyksestä ei ole kyse.

Jos et jostain syystä jaksa lukea kirjaa, niin mikäli törmäät minuun, niin kiskaise hihasta, niin voin antaa lyhyen (tai jos aikaa on, niin pidemmänkin) esityksen aiheesta. Ystävät ja tuttavat saattavat olla jo korviaan myöten täynnä suolistoa, mutta minä en. (Ostin muuten juuri tänään oman kappaleen kirjasta alennusmyynnistä ja hetken harkitsin ostavani koko pinon, jotta voisin lahjoittaa lähipiiriin. No, en ostanut, mutta olisi ehkä pitänyt...)



 Muissa blogeissa: Inan ikkuna, Kirjavinkit, Lukujonossa

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä



Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä, Gummerus 2017
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière
Sivut 418
Alkuteos I Let You Go 2014
Kirjastosta

Niinhän siinä kävi, että hairahdin. Tiesin kyllä paremmin, mutta silti sorruin. Voi miten tuttu tarina tässä taas onkaan; Kun kaikki meuhkaavat, kohistaan maailmalla ja kotipitäjässäkin, kirjastossa varausjono nitisee ja paukkuu, ja sitten kirja osuu käsiin uutuuden karheana kirjaston pikalainana, niin vahvempikin vapisee. Taas kerran. Uteliaisuus voitti. Taas kerran. Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi monet jojomoyesit ja mariekondot koettu. Pakko oli lainata ja lukea. Luettuani kirjan en jaksanut edes huokaista - sinne menivät ne tunnit. Taas kerran!

Annoin sinun mennä on paljon luettu ja puhuttu jännityskirja, joka on hurmannut niin maailmalla kuin nyt ilmestyneen suomennoksen myötä myös meillä. Silmäilemissäni arvioissa on kirjaa kehuttu vuoden parhaaksi tai jopa parhaaksi koskaan luetuksi kirjaksi! Erityisesti kirjan käänne on ilmeisesti räjäyttänyt mieliä ja saanut ihmiset muun maussa haukkomaan henkeään (lähde). Minäkin haukoin henkeäni kun huudahdin "arvasin!" kesken kahvin juonnin. Aina huono ratkaisu, siis huudahtaa samaan aikaan kun ryystää kahvia.

Kirja alkaa hetkestä kun pieni lapsi jää auton alle ja menehtyy. Lapsen päälle ajanut pakenee paikalta, ja tapaukseen liittyvät johtolangat jäävät olemattomiksi. Tapahtumapaikalle jää vain menehtynyt lapsi, eikä silminnäkijöitä ole. Poliisi yrittää selvittää tapausta, mutta tuloksettomana se on jätettävä uusien ja tärkeämpien juttujen tieltä. Vaikka tapaus tahtoo hautautua jonnekin toivottomien tapausten mappiin, niin joidenkin mielestä se ei pyyhkiydy pois. Ei tietenkään, muutenhan tarina kuivuisi kokoon jo lähtökuopassa, mutta ei se kuivu, vaan alkaa aueta hitaasti niin poliiseille kuin lukijallekin.

Kirja on...jos oikein kauniiksi sanakäänteeni väännän, niin voin sanoa, että kirja yllätti positiivisesti. Kirjan rakenne oli toimiva, pidin kerronnan kaunokirjamaisesta sävystä ja rauhallisesta tyylistä. Kirjan romaanimaisuus yllätti ja miellytti. Kirjan miljöö oli myös houkutteleva. Kuitenkin jännärille tyypillisesti kirja oli hyvin vetävä ja nopea lukea, eli 400 sivua hujahti jopa kiireiden keskellä ihan muutamassa päivässä.

Mutta kaunistelematta täytyy todeta, että minusta kirja ei ollut kovin taitava. Ensinnäkin kirja on täynnä kliseitä, se on kuin klisekansio, josta voi poimia omat suosikkinsa. Ja osittain siitä syystä monet kirjan käänteet on helppo ennakoida ja nähdä tapahtuvan ennen kuin siitä edes on sen kummempia viitteitä, ja mielestäni jännityskirjassa se sotii ideaa vastaan (vaan ehkä tässä syy, etten niitä jännäreitä lue?). Ja vaikka kirjan keskeisin käänne ja jippo on monet yllättänyt, niin minä onneton arvasin sen. Toki kovin suuri nero ei tarvitse olla, että jos kirjan käännettä hehkutetaan ylistyssanoin, ja sitä oikein odottaa ja lukee sen verran tarkkaavaisesti, että aavistuksista muodostuu arvaus, joka sitten osuu oikeaan. Mutta olisin halunnut yllättyä! Olisin halunnut jäädä tuijottamaan suu auki, kaataa kahvia paidalleni, meinata tukehtua pullaan tai menettää yöuneni kirjan parissa, vaan ei. No, pisteet siitä, että kahvia kiskoin väärään kurkkuun.

Kirja tuntui siltä, että se on luettu aiemminkin, eikä se nosta kirjaa kovin korkealle jalustalle kirjallisuuden kentällä. Mutta vaikka kirja ei ollut se minun kuppini teetä, niin en halua mollata sitä täysin. Kirja toimi ihan hyvin viihteenä työpäivän jälkeisessä väsymyksessä ja lounastunneilla. Vaikka "tätä kirjaa lukee vaikka puoliunessa" ei ole paras suositus, niin sellaisiakin kirjoja joskus kaipaa.

Kirjaa en kovin suurin ylistyssanoin lähtisi suosittelemaan, mutta jos jännäreistä tykkää, niin tuskin tämäkään tuottaa kovin suurta pettymystä. Eikä tämä ole huonoin valinta napata mukaan vaikka kun karkaa kesälaitumille. Joskin sanottakoon, että jos tämän kirjan hypejunan missaa, niin ihan hirveän suuresti ei kannata harmitella. Eiköhän sieltä pian tule jo seuraava.

 

Muissa blogeissa: Järjellä ja tunteella, Kirsin Book Club, Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin, Ullan Luetut kirjat

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Maaliskuun kaikuja



Maaliskuu.

Maaliskuun rikkoi suru-uutinen, kun kirjabloggaajayhteisössä aktiivisesti toiminut ja niin monia ihastuttanut Krista menehtyi. Hetkeksi kaikki pysähtyi, ei voi ymmärtää. Vielä hetki sitten juttelimme facebookissa, kommentoimme toistemme tekstejä, Krista lähetti minulle kirjan. Jäljellä on muistoja, kirja hyllyssä kertomassa, että Krista oli ja eli. Krista kosketti meistä niin monia. Nuorena menehtyminen järkytti mieliä. Otan osaa Kristan perheen ja läheisten suureen suruun.

On tullut mietittyä kaikenlaista elämän arvaamattomuudesta ja siitä, miten jokaiseen päivään täytyy tarttua, elää ne päivät, jotka on. Se tuntuu erityisen tärkeältä juuri nyt, vaikka niinhän sen pitäisi aina tuntua. Maaliskuussa päiväni täyttyivät edelleen töistä ja opiskelusta. On ollut pitkiä päiviä, samaan vuorokauteen täytynyt mahduttaa kahdeksan tuntia töitä ja muutama tunti koulua. Useimmiten se on ihan okei, mutta viimeiset pari viikkoa kevätväsymys on halunnut lyödä nurin ja pientä painia on käyty siitä, että jaksaako vai eikö jaksa. Painissa voitot ja tappiovat ovat toistaiseksi jakautuneet tasaisesti. Mutta ei kevätväsymykseltä vaan pääse pakoon, joka vuosi sen saa läpi tarpoa.

Vapaa-aikaa ei ole hirveästi ollut.  Arki on täyttä ja viikonloputkin opiskellaan, paitsi maaliskuussa yksi tuhlaantui sairasteluun ja yhden viikonlopun vietin maalla, mutta muuten viikonloppujen kaava on aina melko sama. Aikaa lukemiselle on siis harmittavan vähän. Joskus iltaisin tartun kyllä kirjaan tarmokkaasti ajatuksena lukea hetki ennen nukahtamista, mutta harvoin siitä mitään tulee. Joko nukahdan ennen kuin saan kirjaa edes auki, tai luen sivun tajuamatta mitään ja luovutan suosiolla. Pakko vain hyväksyä se, että joskus elämä on näin täyttä ja väsymys vie voiton.

Mutta maaliskuussakin ehdin lukea neljä kirjaa.

Luin Han Kang Vegetaristin, joka oli kuukauden ja ehkä koko alkuvuoden täräyttäjä ja hehkuva helmi. Kirja, jota ei kannata ohittaa. Sorruin myös lukemaan paljon hypetetyn Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä, joka ei, yllätyksetöntä kyllä, ollut se oma kuppini teetä. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin. Kahden romaanin lisäksi luin Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan Usko, toivo ja raskaus, joka oli kiinnostavaa, mutta raskasta luettavaa lestadiolaisyhteisön elämästä ehkäisykiellon varjossa sekä Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Luin neljä kirjaa ja ostin neljä kirjaa. Lisäksi luukusta tipahti pari arvostelukappaletta, jotka toivon ehtiväni lukea pian, koska toinen on vaatimattomasti lempikirjailijani teos. Itseasiassa sen olen aloittanut, mutta koska en halua lukea sitä väsyneenä, niin olen vasta puolivälissä. Lisäksi luen kirjaa suolistosta, ja se on niin huippu, että tällä hetkellä puheenaiheista suolisto on ehdoton suosikki. Siitäkin on vielä siivu jäljellä. Jonossa on tuhat ja yksi kirjaa, kuten aina. Vaan siinäpä on, luen niitä sitä vauhtia kuin mahdollista on. Halua tietysti on, mutta realiteetit eivät nyt anna periksi.

Blogikin on hiljainen ja päivittyy verkalleen, mutta olen joskus ennenkin sanonut, että se kertoo vain siitä, että elämä ei juuri nyt ole hiljaista eikä verkkaista. Blogia en kuitenkaan suostu ottamaan stressin aiheeksi. Harmittaa, ettei ehdi tai jaksa, mutta kaiken sen harmin korvaa ne kaikki kreisin kivat työpäivät, hulvattomat tapaukset ja ihanat pienet jutut arjen keskellä. Niistä en nyt luopuisi.

Vaan niin on raskas ja surun sävyttämä maaliskuu taittunut huhtikuuksi. Ei suru heti väisty, eikä sen tarvitsekaan. Ajan kanssa laimenee ja ehkä vielä joskus lainehtii pois. Vaan vähän on surua tarttunut maaliskuuhun. Minulle se on kuukausi, jonka aikana olen aiemassa elämässäni menettänyt kaksi hyvin tärkeää ihmistä, ja nyt tuli uusi menetys. Mutta haluan ajatella, että jokaisesta päivästä täytyy yrittää iloita ja siitä, että on saanut jakaa palan elämäänsä juuri niiden ihmisten kanssa. Ja että edelleen ympärillä on heitä, joiden kanssa sitä jakaa. Sitä haurasta elämää.

Lempeämpää huhtikuuta kaikille.