tiistai 16. elokuuta 2016

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa



Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa, Gummerus 2016
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Sivut: 392
Alkuteos: Everyone Brave is Forgiven 2016
Ennakkokappale
Ilmestyy viikolla 34 
 

Kesällä postiluukusta tipahti useampi ennakkokappale, joista Chris Cleaven Sodassa ja rakkaudessa oli yksi. En ensin ajatellut lukea kirjaa, sillä jos kotimaisten kirjojen kohdalla tekee mieli kysyä etteikö täällä osata kirjoittaa kuin sodasta, niin brittikirjallisuuden kohdalla voisi kysyä aivan samaa. Lontoo ja Lontoon pommitukset - onko vielä joku, joka ei ole lukenut tästä samasta aiheesta kyllästymiseen asti? Etenkään kevyet sotaromaanit eivät varsinaisesti keiku lukujononi kärjessä.

Päädyin kuitenkin nappaamaan kirjan kesälomareissulle mukaan, juurikin kevyeksi luettavaksi, sopivaksi kesäloma-aivoille. Vaan kesäloma-avioista huolimatta kirja taittoi omaan makuuni liian kevyeksi. Tarina jäi ohueksi ja merkityksettömäksi. Se oli liian ennalta-arvattava, tekopyhä ja heppoisa. Lisäksi inhoan sodan romantisointia ja tässä kirjassa sota oli toden totta upotettu siirappiin, painettu pinnan alle ja pidetty huoli, että se pysyy siellä. Muistan Suketuksen kerran sanoneen eräästä kirjasta, että sen lukeminen tuntui siltä kuin joku olisi kaatanut siirappia kurkusta alas ja tästä kirjasta jäi juuri sellainen tunne. Hyvin siirappinen.

Rehellisesti sanoen en olisi varmaan saanut kirjaa luettua, jos mukana matkalla olisi ollut joku parempi vaihtoehto (vaihtoehtoja oli kyllä, mutta mikään niistäkään ei kelvannut haha). Kirjaa kuitenkin luki nopeasti ja tarina eteni joutuisasti. Kirja oli ihan kivasti kirjoitettu, ja pidin muutamista hahmoista ja kirjan käänteistä, kaikesta tekopyhyydestä ja ennalta-arvattavuudesta huolimatta.

Mutta kuten ennakkoon aavistelin, kirja ei ollut makuuni. Harva brittiläinen sotaromaani on. Eikä sodan romantisointi tosiaan toimi kohdallani lainkaan. Mutta jos on mieltynyt kevyisiin brittiläisiin lukuromaaneihin, joissa sota ja rakkaus leiskuvat, niin siinä tapauksessa tämä kannattaa tietenkin lukea. Olen minä huonompiakin kevyitä kirjoja lukenut ja etenkin huonommin kirjoitettuja.

Vähän harmittaa, että tämän myötä kiinnostukseni lukea omasta hyllystä löytyvä Little Been tarina laski roimasti. Taasko yksi, joka lähtee lukematta kiertoon?

Mutta kaikille brittiläisten lukuromaanien ystäville vinkiksi, että kirja ilmestyy ensi viikolla (viikko 34).




lauantai 13. elokuuta 2016

Tänne kuuluu oikeastaan ihan hyvää

IMG_0486
Kuva otettu Kööpenhaminan Tårnetissa.

Hei pitkästä aikaa! Kesä vei kunnolla mennessään ja blogilomakin venähti näköjään kuukauden mittaiseksi. Edellisessä postauksessa jo mainitsin, että kesällä "-- on tapahtunut kaikki, eikä keskittymiskyky ole riittänyt mihinkään". Hyvin samoissa tunnelmissa kesä on sen jälkeenkin jatkunut ja nyt ajattelin kertoa teille koko tarinan. Toki lukijaystävällisestiä lyhennettynä, koska muuten tästä voisi kirjoittaa vaikka romaanin. Kaikki nimittäin alkaa jo ennen kesää, kuten tarinat usein alkavat.

Olen aiemmin kirjoittanut, että viime vuosi oli ehkä yksi elämäni parhaimpia mutta samalla raskaimpia. Oli opiskelu, työ ja elämän eteen heittämiä sotkuja, joita oli käytävä läpi (ja käydään yhä, vaikka valoisammalta jo näyttääkin) ja huomasin jo joulukuussa horjahtelevani jaksamiseni äärirajoilla. Silloin päätin, että kesän lomailen. 

Kun edessä häämötti lähes tyhjä kesä, aloimme suunnitella poikaystäväni kanssa yhteisille lomapäiville kesäreissuja. Ja nyt seuraa the juttu. Olemme matkustelleet yhteisten vuosien aikana useamman kerran Tallinnaan ja Tukholmaan, osittain ihan taloudellisista syistä, mutta isoin tekijä on ollut lentopelkoni. Jep, lamauttavan lentopelkoni vuoksi emme ole voineet matkustaa meitä kiinnostaviin, lentämistä vaativiin kohteisiin (eikä lomien pituudet saati kukkarot ole oikein antaneet periksi matkoille, joita olisi taitettu laivoin, junin ja bussein). Poikaystävä on kyllä lentänyt, mutta minä en ole niillä reissuilla ollut mukana. 

Harkitsimme tälläkin kertaa kohteeksemme pitkään Tukholmaa, mutta päätin kohdata pelkoni ja suostuin lentämiseen kunhan koneessa tarvitsisi istua mahdollisimman lyhyt aika. Päädyimme Kööpenhaminaan, jonne poikaystäväni on halunnut jo pitkään ja jonne lentää melko nopeasti. Oli kesäkuu ja varattiin matkat elokuulle. Kaksi kuukautta aikaa valmistautua henkisesti. Olen jälkikäteen vitsaillut, että lentojen varaamisen jälkeen en ole kahteen kuukauteen hengittänyt normaalisti. Ja no, ei se kovin kaukana totuudesta ole.

Koska meillä oli yhteistä lomaa myös kesäkuussa, teimme jo vähän perinteeksi muodostuneen reissun Tallinnaan, josta kirjoittelin täällä. Tallinnassa oli hauskaa, mutta koska matka osui kesän ja loman alkuun, huomasimme molemmat olevamme aika väsyneitä Tallinnan katuja kierrellessä. Salaa haaveilimme omasta sängystä ja tyhjistä päivistä.

Vaan heti reissun jälkeen oli se eräs asuntonäyttö ja seuraavaksi huomasimme kantavamme pahvilaatikoittain tavaroitamme uuteen kotiin. Niin ihanaa! Ja niin uuvuttavaa. Tallinnan reissusta eteenpäin elämä oli yhtä isoa muuttoa eikä aikatauluihin tai aivoihin mahtunutkaan mitään muuta. Ei yhtään tyhjää päivää. Kunnes heinäkuun puolivälin jälkeen oli pakko tehdä muutakin. Lähdin useammaksi päiväksi maalle, sitten palasin kaupunkiin lähteäkseni Helsinkiin ja sen jälkeen serkun seuraksi mökille, ja taas muutamaksi päiväksi maalle. Sitten oli palattava kotiin, koska edessä oli viiden päivän reissu Köpikseen.

Vaikka näin kirjoitellessa kesä kuulostaa kivalta, sillä on tapahtunut kaikkea ja olen silti ehtinyt lomailla (ainakin siihen tapaan, millaiseksi loma yleensä mielletään), niin kesä on ollut melkoinen koitos psyykkeelle. Nimittäin jos oikeasti kärsii voimakkaasta pelosta ja vaikka kuinka urheasti sen "näin järkevänä aikuisena" päättää selättää, niin ei se ihan niin mene. Lentopelon vuoksi oli reissun ajatteleminen etukäteen vaikeaa, enkä pystynyt suunnittelemaan missä haluaisin käydä, vaan suurin osa suunnittelusta jäi poikaystävän harteille. Vasta lennon jälkeen Köpikseen päästyämme sain vihdoin listattua juttuja, jotka haluan nähdä ja lopulta matkasta tuli toki mahtava. Vaikka paluulento Suomeen olikin sitten sitä luokkaa ilmakuoppineen ja pahoinvointini kera, ettei seuraavaa lentoa olla ihan heti varaamassa.

Kun palasimme reissun jälkeen Suomeen, siis konkreettisesti Helsinki-Vantaan lentokentälle, niin päälle iski sellainen helpotus, että vasta silloin tajusin miten ahdistunut olin ollut ennen lentoja. Ensimmäistä kertaa koko kesän aikana(!) olin oikeasti niin hyvissä ja rennoissa fiiliksissä, että melkein myöhästyttiin Turkuun lähtevästä bussista, kun halusin koluta koko lentoaseman Alepan pelkästä elämisen riemusta. Heh juu, hyvä etten siinä yön pimeinä tunteina helpotuksesta riehaantuneena tehnyt mitään sen typerämpää. Sitäkään en olisi ihmetellyt yhtään.

Että jos viime vuosi oli elämäni parhaimpia ja raskaimpia, voisi tästä kesästä sanoa samaa. Muutto uuteen kotiin, lentopelon kohtaaminen ja kesän reissut ovat olleet odotettuja ja aivan mielettömiä, mutta myös totaalisen väsyttäviä. Suuri osa kesästä on mennyt velloessa jännityksen, stressin ja lievän pakokauhun tunnelmissa. Ja vaikka väitän olevani hyvä lomailija, niin huomasin muutama päivä sitten suorastaan kaipaavani arkea. Sitä tasaista ja tavallista menoa, toisiinsa sulautuvia päiviä ja rytmiä, jonka mukaan elää.

Siinä rytmissä kun on helpompi rauhoittua, on helpompi taas tarttua ja keskittyä kirjoihin, bloggaamiseen ja kaikkiin muihin juttuihin, jotka ovat jääneet kesän jalkoihin. Joskus olen sanonut, että paras kesä on se, kun ei ehdi lukea kun on niin paljon kaikkea muuta. Enää en tuota allekirjoita, sillä laiha lukusaldo on myös todiste siitä, etten ole kyennyt pysähtymään tai rentoutumaan sen vertaa, että olisin saanut luettua. 

Mutta kesä alkaa olla pian ohi ja vaikka kesää rakastan, on syksy silti vielä enemmän minun juttuni. Tällaisen kesän jälkeen ei edes harmita ensi viikolla alkava arki. Odotan edessä olevia viikkoja kirjastolla (toisessa opiskeluun liittyvässä harjoittelussa) hyvin ja rauhallisin mielin. Onneksi olen saanut tehdä muutaman työkeikan kirjastolla nyt kesälläkin, niin paluu sujuu vielä varmemmin. Hyvin se menee, kun osaan jo.

Ja kun kirjablogia tässä kirjoitetaan, niin mainittakoon vielä, että edellisen postauksen jälkeen olen ehtinyt lukea kaksi kirjaa, joista bloggaan pian. Molemmat ovat syksyn uutuuksia ja kolmannen uutuuden aloitin juuri. Lisäksi aion tehdä oman reissupostauksen Köpiksestä, kunhan saan ensin katsottua kaikki matkalla ottamani kuvat.

Toivottavasti kaikilla on ollut hyvä kesä! Palataan pian reissujuttujen ja kirjajuttujen merkeissä.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys, Sameissa veissä & Jyrkänteen reunalla


Huh, sain kunnon dekkariähkyn lukemalla peräkkäin jopa neljä(!) Arnaldur Indriðasonin dekkaria. Juu, liika on liikaa. Siitäkin huolimatta, että kepeästi nämä ovat uponneet nyt kesällä, kun on tapahtunut kaikki, eikä keskittymiskyky ole riittänyt mihinkään. On ollut helppo tarttua dekkariin hetkeksi aamupalalla ja jatkaa pari sivua illalla ennen nukkumaanmenoa. Nämä ovat sopineet hetkiin, kun tekee mieli lukea, mutta oikein mikään ei tahdo maittaa. Näitä ei ole tarvinnut niin maistella, kunhan on lukenut. Ensin yhden, sitten toisen, sitten kolmannen ja no, sitten jo neljännen. Neljännen kohdalla tosin teki jo mieli kakoa. Hyh. Dekkaripölyä alkoi olla pääkoppa täynnä.

Talvikaupungista kirjoitin aiemmin, nyt vuorossa sen jälkeen luetut.

Hyytävä kylmyys hiipii luihin ja ytimiin, kun Erlendur alkaa tutkia yksikseen itsemurhan tehneen naisen tapausta. Onko kyseessä sittenkään itsemurha? Ainakin naisen lähipiiriin kuuluvilta löytyy mielenkiintoinen historia, jos ei muuta. 

Sameissa vesissä saattaa piillä salaisuus jos toinenkin. Eräältä asunnolta löytyy mies kaula auki viillettynä. Pian selviää, että mieheltä löytyy tyrmäystippoja, joita hän on mahdollisesti käyttänyt raiskauksen yhteydessä. Mutta mies onkin päätynyt itse nielemään tippansa. Miten? Kirja on siitä poikkeuksellinen, että se on kuvattu Erlendurin työkaverin Elínborgin näkökulmasta samaan aikan kun Erlendur loistaa poissaolollaan. Uusi ja raikas näkökulma ja jännällä tavalla ratkeava tapaus ilahdutti. Sen sijaan kirjassa esiintynyt toisto häiritsi.

Jyrkänteen reunalla jatkoi edellisen kirjan teemalla niin, että nyt ääneen pääsi Erlendurin toinen työkaveri Sigurður Óli. Siinä missä Elínborgin näkökulma ilahdutti, hieman ärsyttävä Sigurður Óli sai minut tuskastumaan, kuten myös tylsällä tavalla edenneet rikostapaukset. Tuntui, että tahkosin tätä ikuisuuden. Toistaiseksi heikoin dekkari Arnaldurilta

Arnaldurin dekkarit ovat niitä harvoja, jotka tuosta genrestä ovat onnistuneet miellyttämään. Syynä on siis - edelleenkin - dekkareiden islantilaisuus, surumielinen ja lohduton tunnelma, sekä ainakin minun makuuni hieman erilaiset rikokset. Sopii varmasti dekkarifaneille, sekä ehkä kokeiluksi heille, joita kiehtoo Islanti. 

Arnaldurin kirjan Räme pohjalta on tehty elokuva Rikospaikka Jar City (2006), jonka katsoin hetki sitten. Elokuva oli melko karmaiseva, vaikka juonen jo tiesinkin, mutta kiinnostava. Harmi, ettei näiden dekkareiden pohjalta ole tehty Islantiin sijoittuvaa tv-sarjaa!

Hyytävä kylmyys, Blue Moon 2009
Suomentanut: Seija Holopainen
Sivut: 279
Alkuteos: Harðskafi 2007


Sameissa vesissä, Blue Moon 2010
Suomentanut: Seija Holopainen

Sivut: 265
Alkuteos:Myrká 2008

 
Jyrkänteen reunalla, Blue Moon 2011

Suomentanut: Seija Holopainen
Sivut: 300
Alkuteos: Svörtuloft 2009
 

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi


Minna Rytisalo: Lempi, Gummerus 2016
Sivut: 230
Ennakkokappale

"Oliko se jotain jota ei voinut väistää, sellaista mistä lauletaan, lempeä, mutta se kuulostaa niin kevyeltä ja meidän välillämme oli, on, vain vakavaa ja painavaa." (s. 44)

Luin Lempin yhdellä istumalla, kerralla alusta loppuun. Huh mikä kirja! Turhaan pelkäsin, etten pitäisi taas tästäkin kotimaisesta sotaromaanista. Eikö täällä muusta osata kirjoittaa, kävi mielessäni. Lempissä sota oli vain taustapauhu. Tämän rakkaustarinan, mysteerin ja psykologisen jännitteen keskiössä oli Lempi. Vaikka Lempi ei saanutkaan suunvuoroa kertoa yhtään mitään.

Lempi on kauniisti kirjoitettu, kauniilla kielellä kerrottu ja mukaansa tempaavasti rakennettu. Kirja kertoo Lempistä kolmen ihmisen kautta. Ensin kertoo Lempin mies, sitten talon piikatyttö ja lopuksi Lempin sisko. Jokaisen tarina Lempistä on erilainen, jokaisen oma tarina on erilainen. Tarinassa, tai tarinoissa, arvoitus ja mysteeri, joka lähtee liikkeelle jo ensimäisiltä sivuilta. Kuka on Lempi? Ja mitä hänelle tapahtuu?

Minut Lempi yllätti. En osannut odottaa näin ovelaa, koukuttavaa ja taidokasta teosta. En osannut odottaa, että kirjan lukemisen jälkeen tajuaisin lukeneeni yhden vuoden parhaimmista, ei vain kotimaisista teoksista, vaan kaikista teoksista. Ei paras, mutta parhaimpia. Minna, kirjoitathan vielä paljon lisää!

Ajattelin, että kompastuisin viimeistään kieleen, sen kauneuteen ja sillä leikittelyyn. Se on ollut monen kotimaisen kirjan ongelma minulla, sillä kaunis kieli on etäännyttänyt niin tarinasta, ettei käteen ole oikein muuta jäänyt. Lempissä kieli vaati hetken totuttelun ja takerruin välillä toistuviin elementteihin, samankaltaisiin ilmaisuihin ja kohtiin, joissa kieli puski tarinan päälle. Mutta pääasiassa nautin kielestä, se ei etäännyttänyt tarinasta eikä pakottanut lukemaan lauseitaan monta kertaa, että ymmärtäisi, vaan kieli toimi. 

Lempi on hienovireinen, kaunis, mutta kuitenkin rujo kirja. Kirja ei ole juonenkäänteitä täynnä, vaan se kasvaa kokonaiseksi tarinaksi hitaasti. Kirjan ääressä voi pysähtyä ja oivaltaa. Tai yllättyä.

Lempi on todella kova kotimainen esikoisteos. Suosittelen.

Kirja ilmestyy heinäkuun viimeisellä viikolla.



Muissa blogeissa: Kannesta kanteen, kujerruksia, Lillin kirjataivas, Lukuisa, Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Villasukka kirjahyllyssä

torstai 7. heinäkuuta 2016

Kesäkuun (ja heinäkuun) uudet tuulet


Huh hei, elossa ollaan, vaikka blogi onkin saanut uinua ylhäisessä yksinäisyydessään päiviä - tarkoitan viikkoja. Vaikka tämän postauksen yhteydessä mainitsinkin kesäisestä blogihiljaisuudesta, ei tarkoitukseni suinkaan ollut, että olisin hiljaa näin pitkään. Vaan elämä yllättää ja heittää joskus eteen viikkoja, joiden aikana ei ehdi istahtaa alas bloggaamaan, eikä edes lukemaan.

Ne viikot ovat nimittäin menneet muuttaessa! Vaikka olemme etsineet uutta asuntoa puoliaktiivisesti jo pitkään, tuli muutto silti yllätyksenä. Ensin oli asuntonäyttö, sitten yön yli odotus jännityksen vallassa, sitten iloiseksi tekevä sähköposti ja seuraavaksi huomasinkin pakkaavani kirjoja Ikean kasseihin (ne pienet ovat aivan loistavat kirjojen muuttamiseen, kuten myös ruokakaupoissa myytävät kestokassit), peseväni uuden asunnon ikkunoita (vain vaivaiset viisi päivää) ja kantavani tavaroita ylös aivan uudessa rappukäytävässä.

Sitten olikin jo ensimmäinen yö uudessa makuuhuoneessa. Loputtomasti siivottavaa, muuttokuorman purkua, pöydänjalkojen ostamista ja yritys pitää viherkasvit elossa automatkalla, jonka aikana tuntui kuin istuisi liikkuvassa viidakossa. Asuinkumppanin kahvi- ja kasviharrastus näkyi muutossa yhtä vahvana kuin erään bloggaajan kirjaharrastus. Mutta lähes kaikki saatiin ehjänä perille. Yksi taulu mureni sirpaleiksi ja toinen Peikonlehti - kyllä, meillä on niitä kaksi - näyttää saaneen osumaa, mutta toistaiseksi suuremmilta vahingoilta ollaan vältytty. Tosin pesukone ja peili odottavat vielä siirtoa...

Mielessä on tällä hetkellä oikestaan vain muuttoasioita, ja niin on ollut jo juhannuksesta asti, itseasiassa jo vähän pidempäänkin. Uutta kotia tekee mieli laittaa koko ajan, etsiä tavaroille paikkoja, suunnitella huonekaluhankintoja sekä pohtia verhoja, sillä edellisen asunnon verhot ovat auttamatta liian lyhyet täällä, jossa huonekorkeutta on aika paljon enemmän. Kattovalaisimien asennusta odotetaan jännityksellä. Vaikka kaikki uusi tahtoo viedä huomion, pitäisi samaan aikaan siivota vanhaa asuntoa, jota tulee uudet ihmiset katsomaan jo ihan pian.

Niin. Edellinen asunto oli ensimmäinen yhteinen kotimme viiden vuoden ajan. On haikeaa vaihtaa niin moneen kertaan kuljetut tutut kadut uusiin, paljon vilkkaampiin ja hyvästellä kiven heiton päässä olevat puistot ja lenkkipolut. Nyt kiven heiton päässä on rautateitä ja puutaloalueita. Tuntuu hassulta, etten tule enää kulkemaan päivittäin jokirannassa ja joen yli kuten ennen, sillä nyt asun toisella puolella jokea, sillä puolella, jolla on kaikki se, jonka vuoksi joen ylitin. Lähikaupat vaihtuvat uusiin ja välillä tuntuu, kuin koko kaupunki olisi vaihtunut uuteen. Elämän painopiste on siirtynyt niin, että kaikki näyttää uudelta. Mutta vaikka tässä haikailen, niin vanhaa kotia en ole ikävöinyt. Tämä uusi on niin kiva, että kun astuin tänne ensimmäisen kerran, tuntui siltä, kuin olisi tullut kotiin. 

Ja ehkä totun ja ihastun tähänkin puoleen kaupunkia, vaikka täältä puuttuvat puistot (tässä kyllä vähän huijaan, koska itseasiassa meidän ikkunoista näkyy nytkin puisto, mutta se on aivan erilainen puisto kuin ne valtavat ja puiden täyttämät, joiden kupeessa aiemmin asuimme), lenkkipolut ja iltaisin hiljaisiksi vaikenevat kadut. Eikä se haittaa, että matka jokirannassa sijaitsevaan lempikahvilaani kasvoi, sillä toinen lempikahvilani sijaitsee niin naurettavan lähellä uutta kotia, etten tiedä viitsinkö enää koskaan keittää itse kahvia. Haha!

Postauksen kuva on uudesta kodista. Facebookissa ja Instagramissa on voinut jo nähdä saman kuvan, mutta ihan vielä asunto ei ole siinä kunnossa, että täältä saisi hyviä kuvia. Lupaan niitä heti, kun esimerkiksi maustepurkit ja tietokonet sijaitsevat jossain muualla kuin lattialla. Ja siitä tulikin mieleeni, että joudun hetken elämään ilman pöytäkonetta, jolla olen tottunut tekemään töitä, joten saa nähdä miten saan blogia päivitettyä pelkän kannettavan avulla. Katsotaan! Tässä on nyt niin paljon muutakin, että blogi saa puolestani jatkaa vielä tovin uinailua.

Mitä teille kuuluu?